TIMO MONTONEN:                                                              6 JOKU MUUKIN KUIN POIKANI: TOIMITTAJAKSI

6 Joku muukin kuin poikani: Toimittajaksi

668 sivua

Motto:

"Nyt sä olet löytänyt oman äänesi.”

Toimittaja Saska Saarikoski (1988)

 

 

 

Toimittajaksi

”Timo Montosen pakinoissa ja kolumneissa kuvataan maailmaa omien henkilökohtaisten havaintojen, muistojen ja assosiaatioiden kautta. Lehtitekstiensä perusteella Montonen hiihtelee Hunter S. Thompsonin avaamaa latua ja kuuluu ilmaisunsa puolesta samaan jengiin filosofi Esa Saarisen kanssa. Kertakaikkisen riemastuttavaa luettavaa!

 

Kirjailija Markku Karpio

 

1 

Tulen toimittajaksi, kun 27-vuotias Monde, filosofian opiskelijoiden antama nimi, julkaisee ensimmäiset lehtijuttunsa kevättalvella 1985, asuintalonsa lehdessä ja Minervan Pöllössä, joka on filosofian opiskelijoiden perinteikäs ainejärjestölehti. Vuotta ennen ensimmäisiä lehtijuttujaan Monde AKA T. Montonen on julkaissut – virallisella nimellään – pienoisromaanin, joka ei kansiaihelmaltaan eikä sisällöltään ole laisinkaan sellainen, millaisen kuvan itsestään antaa kirjailija, pääosin varovainen ja hiljainen, joskin innostuessaan eleiltään ja ilmeiltään eloisa. Äänen volyymikin tuolloin nousee, niin että kahvilassa päät kääntyvät ja pöytäseura pyytää rauhoittumaan. On vaikeaa sanoa, milloin hän on oma itsensä. Pienoisromaani ei ole varovainen eikä hillitty. Lehdissä kirjoitetaan seksuaalifantasiasta. Ylioppilaslehden ja Helsingin Sanomien jutuissa Monden mielestä yksilöiden ja yhteiskuntien harjoittama väkivalta työnnetään sivuun – toisin kuin aseistakieltäytyjien lehdessä. Hesarin jutussa annetaan ymmärtää kirjailijan edustavan nuorta polvea viittauksella Anja Kaurasen ja Esa Saarisen vanhenemiseen, vaikka eivät ne ole kuin muutaman vuoden vanhempia. Juha Seppälän, myöhempinä vuosinaan maan ykköskirjailijoiksi nouseva, julkaisee Suomen Sosialidemokraatissa romaanista perusteellisen kritiikin, jonka on otsikoinut ”Särkynyt enkeli”. Muuntautuakseen lehtijuttujen kirjoittajaksi esikoiskirjailija ja filosofian opiskelija tarvitsee tarpeeksi maailmoja syleilevän nimen: Monde on sellainen. ”Maailma ranskaksi”, kieltä taitavat opiskelukaverit valistavat. Hän tarvitsee tuon nimen tarjoaman itseään räväkämmän sivupersoonan. Astuakseen syrjään säntillisestä, porvarillisesta elämästään, uskollisen ja luotettavan perheenisän arjestaan ja imagostaan, hän tulee Mondeksi. 

 

2

Korrehtuurin kuudes osa, Joku muukin kuin poikani: Toimittajaksi[i] sisältää lehtijuttujani, aluksi opiskeluvuosiltani 1985–1989, sitten työelämän vuosiltani 1991–2002, jolloin olin yliopistosta valmistuttuani muuttanut Karjaalle, astunut työelämään työpaikkana kansanopisto Kokemäellä. Takaisin Helsinkiin muutettuani kirjoitin neljä vuotta kaupunkipakinoita. Lehtijuttujen lisäksi tässä osassa on vuosilta 2015–2024 sosiaalisen median kirjoituksia, jotka monelta osin ovat jatkoa lehtijuttujen kirjoittamiselle. Etukäteen luulin, että 6. osa olisi Korrehtuurin ohuin, mutta erehdyin. Juttuja löytyi arkistostani yllättävän paljon. Mukaan mahtui 283 juttua, joista 226 lehtiin ja vastaaviin julkaisuihin painettua, loput kuutisenkymmentä sosiaalisen median postausta.

Etenkin kirjallisen urani alkuvaiheiden lehtikirjoittaminen on kirvoittanut viitteisiin hykerryttäviä ja häpeällisiä muistoja ja kommentteja.  En tieten tahtoen pyrkinyt provosoimaan, kun itseäni kuunnellen Ylioppilaslehdessä kielsin Jumalan olemassaolon ja kaipailin yliopistollista kirjoittajakoulutusta Suomeen; molemmat aiheet aiheuttivat julkisen keskustelun ja paheksuntaa. Silloin kyllä pyrin provokaatioon, kun tein Jumalan teatterin innoittamana piraaattiversion, ns. Paska-HewsNewsin, Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan tiedotuslehdykästä. Sitä vastoin spontaani haistatteluni koko ylioppilaskunnalle vuoden parhaaksi ainejärjestölehdeksi valitun päätoimittamani Minervan Pöllön palkitsemistilaisuudessa Vanhalla ylioppilastalolla kumpusi jostain tiedostamattoman uumenista, yllätyksenä itsellenikin.

Pakinoita kirjoitin kolmeen lehteen neljän vuoden ajan vuosina 1996–2000, kun olin muuttanut viiden vuoden pakolaisuuden jälkeen takaisin syntymäkaupunkiini ja palannut palkattuihin töihin.

3

Opettajiani toimittajan työssä olivat erityisesti Saska Saarikoski, joka saattoi kumartua näppäimistölle ja kirjoittaa pätkän malliksi tekeillä olevaan juttuuni, ja Ilkka Malmberg, joka kävi opettamassa meille Ylioppilaslehden avustajille jutun ideoimista ja rakentamista ja jonka juttuja luin vuosikausia.

4

Korrehtuurin eri osat todistavat, että harrastuneisuuteni kohteista, paneutumisistani, toistuvista tekemisistäni, intohimoistani, pakkomielteistäni olen toistuvasti tehnyt suorastaan elämäntehtävän.

Vuoroin kaikki kaikessa on ollut kirjailijaksi tuleminen, omaelämäkerrallinen kirjoittaminen ja elämäntarinakurssien vetäminen, kirjoittamisen opettaminen ja kirjoittajakoulutuksen suunnittelu verkkoympäristöihin, Parkinson-toiminta, jopa Parkinson-ikoniksi pyrkimisen pohdintaan saakka, kirjailijan identiteetin, roolin ja aseman pohtiminen – ja kuten tämä osa näyttää, muun työn ja kirjoittamisen ohessa antaumuksellinen, kirjailijan keinoja lukijan nautinnoksi käyttävä kaupunkipakinoiden kirjoittaminen.[ii]

Nyt pakkomielteeni ovat saaneet jatkokseen kirjasarjan asun ja muodon, kun risteilen päivästä toiseen Korrehtuurin eri osissa ja stilisoin tekstejäni ja kirjoitan kommenttejani lisätäkseni tuotantoni tiedollista antia, ymmärrettävyyttä – ja myös viihdearvoa!

Sillä lukijan nautinnon vuoksi minä kirjoitan, kuten jo edellä luonnehdin pakinoivan kielenkäytön koulimista lukijan nautinnoksi, esteettisten elämysten tarjoamiseksi eettisiä kysymyksiä unohtamatta. Korrehtuurin 1. osan esipuheessa jo liitin estetiikan ja etiikan toisiinsa. Esteettinen hyväilee kauneuden tajuamme, eettinen hyväilee hyvyyden tajuamme. Kirjallisuudessa on kyse molemmista. Kuitenkin pohjimmiltaan kirjoittaminen on itsekästä. Voin parhaiten, kun kirjoitan. Kirjoittaminen on aitoa, rikasta, olemassaoloa.

Mihin minä tarvitsen Korrehtuuria? Mitä sillä pyrin todistamaan? Sitäkö, että olin siellä minäkin, elämän ja työelämän ja vapaaehtoistoiminnan tantereilla. Ja tein osani? Ehkä niinkin.

5

Tätä kuudetta osaa on ollut Korrehtuurin osista hauskinta tehdä – ja työläintä. Hauskuus johtui suurelta osin opiskeluaikojen joidenkin lehtijuttujen anarkistisuudesta ja esimerkiksi kaupunkipakinoiden kehittymisestä havaintopuurosta selkeän idean sisältäviksi proosapaloiksi. Työläys puolestaan oli seurausta siitä, että lehtijutut piti kirjaa varten saada digitaaliseen muotoon, missä oli oma hommansa. Joka tapauksessa olen nyt toimitustyön päättyessä ja valmista kokonaisuutta selaillessani iloinen ja tyytyväinen.

Kiitän Markku Karpiota, joka luki ja kommentoi tämän Korrehtuurin osan näkemyksellisesti. Sain häneltä sekä vahvistusta omiin ajatuksiini että uutta näkökulmaa.

Markku Karpio kirjoittaa muun muassa:

”Saman kirjan kansien välissä lehti-, blogi- ja somekirjoitukset antavat hyvän kuvan paitsi lähihistoriasta myös Montosen oman havaintokyvyn terävöitymisestä. Nuori mies kirjoittaa räväkästi ja tarkoituksellisen provosoivasti: tekstit ovat iloista ja kärjekästä punkia. Keski-ikäistyessään Montosen havainnot tarkentuvat. Etenkin eri aistihavaintoja hyödyntävissä kaupunginosakuvauksissa on samaan aikaan runollista ja intohimoista herkkyyttä. Tekstit muuttuvat viiden aistin maisematauluiksi, joissa tämän tästä tunnelmaa värittää herkkä kaihon sävel. Lyhyehköt tekstit tuovat esiin myös Montosen laajan sivistyksen, joka ei rajoitu pelkästään kirjallisuuteen ja luovan kirjoittamisen opetukseen, vaan toteuttaa Lassi Sinkkosen runokokoelman nimen mukaista maksiimia: Minä maani maailmassa.”

 

Vantaalla 25.9.2024 Timo Montonen

 

 

***