Tulta ja tappuraa - kirjailija Tuomas Alatalo

Helsingin sanomien tämänpäiväinen (21.2.2017) juttu "Kiitetty dokumentti sivuuttaa kyseenalaisen tavan auttaa autisteja" (Riitta Koivuranta ja Suvi Ahola) nostaa esiin tapahtumakulun, joka alkoi osaltani yli 20 vuotta sitten. Kesällä 1996 tutustuin tulta ja tappuraa täynnä olevaan poikaan, joka oli tulossa luovan kirjoittamisen kurssilleni. Ennen kurssin alkua vierailin hänen kotonaan ja keskustelimme yli kaksi tuntia. Minä puhuin, poika puhui puhesyntetisaattorin avulla kirjoittamalla näppäimistöllä hitaasti äitinsä tuella (fasilitoituna).

Tämä nuorukainen, Tuomas Alatalo, kertoi aikovansa kirjoittaa kirjan, jossa hän kostaa niille, jotka ovat pitäneet häntä vähä-älyisenä vihanneksena ja loukanneet häntä. Puhuimme koston vaikutuksesta kirjan lukijaan - sanoin, että se voi viedä lukuhalut. Parempi olisi rehellisesti kuvata tapahtumia ilman kostonhimoa. Kurssi alkoi, Tuomas suoritti sen erinomaisesti. Kurssin jälkeen jatkoin hänen yksityisopettajanaan. Teimme juttuja Helsinki Infoon, minä kuvasin ja Tuomas kirjoitti. Sain luettavaksi hänen kirjoituksiaan. Sinisessä mapissa oli satoja lyhyitä tekstejä. Tapasimme muutaman kuukauden välein, kävimme Fazerilla syömässä lihapullia ja ajelimme junalla ja metrolla, kapusimme Stadionin torniin ja vierailimme toistemme kotona pippaloissa. Poikkeuksetta Tuomas aina hurmasi tapaamansa ihmiset. Vähitelllen opin lukemaan hänen kehonkieltään, katsetta, silmäkulman väräytystä, nyökkäyksiä, taakse kaartumista. Viestinnällinen vuorovaikutuksemme laajeni, ja pystyin näkemään, että hänen eleensä ja puheensa olivat linjassa ja tukivat toisiaan.

Seuraavana kesänä Tuomas jatkoi kirjoittamisen opiskelua opettajanaan Jukka Parkkinen, joka otti sitten toimitettavakseen Tuomaksen esikoiskirjan Olen ja saan sanoa (WSOY 1999). Jukka Parkkinen kertoi minulle, että tuossa vaiheessa tekstitiedostoja oli noin tuhat. Niistä hän *toimitti* kirjan. Osallistuin omasta puolestani kertomalla minun ja Tuomaksen yhteisistä vaiheista - siis kertomalla kirjan toimittajalle, joka täydensi ja paikkasi Tuomaksen tekstien aukkoja. Myöhemmin tutustuin WSOY:n edustajaan, joka kertoi, että kirjaa toimitettiin myös kustantamossa. Olin kirjan julkkareissa WSOY:llä, jolloin tunnelma oli innostunut ja voittoisa.

Tuomasta pyydettiin kirjoittamaaan eri tahoille, muun muassa Voima-lehteen, häntä haastateltiin ja hänestä kirjoitettiin naistenlehtiä myöten. Hänet tavanneet kertoivat, kuinka innostava ihminen hän on. Aamuinen esiintyminen televisiossa oli kylläkin surkea, koska Tuomas oli niin varhain puoliunessa.

Helsingin Sanomat on ollut milloin nostamassa, milloin laskemassa Tuomasta. Hänen kirjansa oli ehdokkaana vuoden esikoiskirjaksi. 17.12.1999 Tuomas kertoi häneltä tilatussa artikkelissa, että hänen toiveammattinsa on kirjailija. Jyrki Kiiskinen kirjoitti Tuomaksesta maaliskuussa 2000 laajassa artikkelissa (HS Kuukausiliite). Kati Juurus palasi Tuomaksen kirjoittamisen aitoudesta ulkomaita myöten käytyyn keskusteluun niin ikään laajassa artikkelissa marraskuussa 2003 (HS Kuukausiliite). Kumpi kirjoittaa: Tuomas itse vai avustaja? Iltapäivälehdissä oli korkeita otsikkoja, Tuomaksen tuntevien haastatteluja puolesta ja vastaan.

Minusta on turhauttavaa, että fasilitointi tyrmätään sillä perusteella, että Tuomas Alatalo ei ole voinut kirjoittaa kirjaansa itse. Tänäänkin HS:ssa sivuutetaan täysin, että sekä kirjan toimittaja että kustantaja ovat TOIMITTANEET eli EDITOINEET kirjan tekstin.

Sitaatti HS:n jutusta: "Lastenneurologian linjajohtaja [HUS] Hannu Heiskala tyrmää ajatuksen, siitä, että Alatalo olisi itse kirjansa tekijä. 'Ei missään tapauksessa.'"

Se mikä on kirjailijoille ja kustantamojen väelle itsestäänselvyys, on neurologille liian vaikeaa ymmärtää.

Tuomas Alatalo muuten kirjoittaa parhaillaan runokokoelmaa yksityisopettajan ohjauksessa.

TIMO MONTONEN 21.2.2017

 

Tuomas Alatalo vastaa HS Mielipide 7.3.2017

 

Timo Montonen kommentoi HS-keskustelua 7.3.2017 (ei julkaistu, kommentti 9.3.2017 sen sijaan julkaistiin).

 

On ongelmallista päätellä jonkin menetelmän toimimattomuudesta tai toimivuudesta jollakin tutkitulla joukolla, että se ei toimi tai toimii yksittäisen yksilön kohdalla. Tutkitun joukon vaikeudet voivat olla aivan muuta kuin tuolla yksilöllä. Fasilitointia ei voi kategorisesti tuomita toimimattomaksi. On esimerkiksi liikehäiriösairauksia, kuten Parkinsonin tauti, jossa pää ja suu pelaa, mutta kädet voivat vapista tai heilua. Fasilitointi auttaisi tällöin kirjoittamista, eikä olisi syytä epäillä avustajan kirjoittavan henkilön puolesta.

 

Olen tuntenut Tuomas Alatalon kohta 21 vuotta. Olen opettanut häntä, tehnyt lehtijuttuja hänen kanssaan, seikkaillut junissa, metrossa, stadionin tornissa. Olen syönyt hänen tilaamiaan lihapullia Fazerin kahvilan kuvun alla. Hän on ollut kotibileissäni, minä olen käynyt hänen luonaan kylässä. Olin hänen kirjanjulkkareissaan ja hänen runoistaan tehdyssä teatteriesityksessä.

 

Kun hänen kanssaan viettää aikaa, oppii sen, että kirjoittaminen avusteisesti on vain yksi hänen ilmaisukeinojaan. Tuomas viestii myös liikkeillään, eleillään, kasvojen ilmeellään, katseella, silmäkulman siristämisellä, nyökkäyksillä, pään pudistamisella. On ikävää, että täytyy kaverista antaa tällaista selontekoa - mutta on yhtä ikävää, että tuijotetaan fasilitoinnin tutkimukselliseen ja teoreettiseen puoleen eikä katsota ihmistä, jonka kohdalla tuo teoretisointi vetää vesiperän.

 

Tiedän ainakin viisi kirjailijaa, jotka ovat viettäneet Tuomaksen kanssa yhteensä satoja tunteja joko luokassa opiskelijaryhmän kanssa tai muualla yksityisopettajana. Äskettäin keskustelin hänen nykyisen opettajansa kanssa, ja käsitimme puhuvamme samasta luovasta persoonasta, vaikka olemme toimineet Tuomaksen kanssa hänen eri ikäkausinaan eri vuosikymmenillä.

 

Nähkää ihmisen sisin, sanokaa sitä hengeksi, sieluksi, minuudeksi tai miksi haluatte, nähkää Tuomas Alatalo itsensä ihmiseksi kirjoittavana kirjailijana. Epäuskoiset, lukekaa edes hänen kirjansa.

 

Jälkikirjoitus 13.7.2023: Tuomas Alatalo kuoli Espoon sairaalassa 10.11.2021.