Katkelma Timo Montosen romaanista Eturivin kirjailija:

Oliko hänen tarkoituksensa murtaa se hauras fiktiivisyyden muuri, joka oli suojellut häntä ja hänen läheisiään hänen kirjoittaessaan romaaneja ja tietoteoksia oman elämänsä pohjalta? Tai jos ei tarkoitus, niin murtuisiko muuri sivutuotteena? Paljastaisiko hän itsensä kuvitteellisuuden huntujen takaa? Muuri ja huntu – hänen suojavarustuksensa olivat kovin eripariset, kovaa ja pehmeää, läpinäkymätöntä ja läpikuultavaa, jäykkää ja taipuisaa. Kiveä ja kangasta. Vangit suljettiin kiven sisään, hullut pantiin pakkopaitaan. Hänelle oli tullut tutuksi kumpikin eristämisen instituutio, vankila ja suljettu osasto.

Hänen päätarkoituksenaan ei ainakaan ollut kertoa, miten ja mistä hänen elämänsä aineksista kirjat olivat syntyneet, vaan miten ne puhuttelivat häntä nyt luettuina niin kuin hän olisi kuin kuka tahansa lukija, joka viihtyi laatukirjallisuuden parissa. Toisaalta hän tiesi, ettei pääsisi taustaansa karkuun – vääjäämättä hänen kirjoittamansa sanat aukaisisivat hänessä muistoja ja mielleyhtymiä, joihin muut lukijat eivät pääsisi käsiksi.  Siksi hänen oli kerrottava niistä, lukijoidensa tähden.

Lukijoidensa?

Muut lukijat – oliko hän kuitenkaan koskaan edes kirjoittanut muille lukijoille kuin yhdelle, itselleen?

Tätä hetkeäkö varten hän oli kirjoittanut?

Oliko hän edennyt siihen elämänvaiheeseen, jolloin nuoruuden ehdottoman tekemisen ja keski-iän analysoinnin ja syyllisyyden jälkeen seuraisivat kypsän iän korjaus- ja sovitteluyritykset, jolloin kirjoittamisessa ei olisikaan kyse kuvitteellisuuden huntujen riisumisesta vaan uusien huntukerrosten pukemisesta, uusien linssien tarjoamisesta lukijalle, jotta tämä voisi etäisyyden päästä katso menneeseen sovittelevan tulkinnan näkökulmasta?

Tämä – hän itse!

Hän riuhtaisi itsensä ylös tuolista, jäi seisomaan keskelle huonetta tyytymättömänä ajatuksiinsa, ravisteli päätään kuin karistaakseen ja kieltääkseen äskeisen.

Kaikkein ensimmäiseksi olisi voitettava aversio, vastenmielisyys, inho ja epäluulo omia tekstejä kohtaan, jotta ylipäätänsä pystyisi niitä lukemaan. Lukeminen sitten osoittaisi kirjat muunlaisiksi kuin hän oli kuvitellut. Näin hän toivoi, mutta pelkäsi, että vastenmielisyys vain lisääntyisi.

Vastenmielisyys tuntui sekä päässä että mahassa kouristavana etovuuden tunteena heti kun näki omaa kirjoitustaan, jopa kun ajatteli kirjojaan.

s. 23-25