Julkaisemattomien kirjojen kirjasto on yhtäältä autofiktiivinen kuvaus kirjailijan elämästä ja arjesta, pakkomielteistä ja sisäisistä puhujista, hallusinaatioista ja sukupolvien taakoista. Toisaalta se on sukellus kirjailijan mielessä muhiviin eriasteisiin kirjan aihioihin. Se on yritys ymmärtää, mikä on pakottanut kirjailijantielle. Puukko kurkulla? Vai rakkaus, puron solina, vilvoittava virran vesi?

1                    

Puro kiemurteli syvältä muistojen metsästä, ja ainakin siitä katsottuna se oli varsiltaan sankan saniaiskasvuston peittämä. Tierummun molemmin puolin puro leveni lammikoksi, joka oli ylävirralla äänetön, verkkaan pyörteilevä ja lehtikatteen täplittämä, alavirralla soliseva, kiireesti kiviä kiertelevä ja kivien yli rientävä. Se alitti tien notkossa, jyrkän mutkamäen alla. Korkeiden kuusien varjostama, kylmän veden viilentämä ilmanala oli aina hohkannut vaaraa, hänen mielikuvituksensa oli näyttänyt mustavalkoista rakeista elävää kuvaa, hiekkatietä lanaavan traktorin ja mutkaan liian leveästi kiihdyttävän kauppa-auton kolarin ja joskus toiste alamäkeen karkaavan karavaanin kärkikärryn kallistumisen kivikkoon kaiteettomalta jyrkänteeltä.

Hän seisoi niin reunalla kuin pystyi ja katsoi alas kuinka vesi livahti betonirumpuun kuin paetakseen muistoja, joita tämä paikka toi mieleen. Ensimmäisistä vuosista alkaen puro oli ollut arvoitus, aina sama ja aina eri, kylmä vesi pysyvä alati liikkuva, heijastus alkulähteestä, metsän silmästä.

Hän vaihtoi puolta, katsoi nyt mutkan ulkosyrjältä alas solisevaan veteen, varjojen varjoihin, niin kylmään että kylmyyden tunsi ylös tielle asti. Karavaanille olisi voinut sattua onnettomuus tässä, kärkikärryn hevoset pillastuneet alamäessä tai kärrynpyörä irronnut. Miehiä, naisia ja lapsia olisi mätkähdellyt pientareelta ojaan. Puukkoa hänen kurkullaan Kirkkopuistossa pidellyt viisitoistakesäinen olisi voinut tuolloin iskeä päänsä kiveen, taittaa niskansa, murtaa selkärankansa, ja jos se ei kymmenen vuoden kuluttua olisi maannut hautuumaalla, niin olisi ainakin virunut vammautuneena jossain muualla, eikä hänestä ilman valeteloitusta olisi tullut kirjailijaa, kun hän ei olisi katsonut kuolevaisuuttaan silmästä silmään niin kuin ne kirjallisuuden klassikkoja kirjoittaneet, jotka oli marssitettu teloitusryhmän eteen ja sitten jätetty ampumatta tai jotka olivat selvinneet hengissä kaleeriorjuudesta.

(Julkaisemattomien kirjojen kirjasto -romaanin alku)