Timo Montonen

Parempaan elämään

Muutospäiväkirja. 292 sivua, pehmeäkantinen. Books on Demand 2011.

ISBN 978-952-498-516-1

Mies päättää muuttaa elämänsä...

Terveemmäksi! Sosiaalisemmaksi! Tyytyväisemmäksi! Miten muuttuu viisikymppinen mies? Vai muuttuuko?

”Sellainen juttu tuli tänään mieleen, että olenko itse sitä tajuamatta hädissäni identiteettini ja persoonallisuuteni häviämisestä – siksikö koko ajan kirjoittelen eri foorumeille itseäni ruotivia tekstejä. Selitän itseäni sanoiksi, tarinoiksi, ikään kuin haen olemassaoloa tarinoinnista, koska fyysinen ja psyykkinen olemassaolo nykyisen kaltaisena on uhanalainen.”

Timo Montonen kuvaa muutospäiväkirjassaan lähes kolmen vuoden ajalta ponnistelujaan kohti parempaa elämää. Keskiöön nousee vuoroin ruumiinkunto, vuoroin mielenterveys, vuoroin sosiaalinen verkosto. Ja aina arjessa on mukana perhe, työ ja kirjoittaminen. Ja etenevä parantumaton sairaus, Parkinsonin tauti.

Katkelma Timo Montosen muutospäiväkirjasta Parempaan elämään:

Sunnuntaina 9.1.2011

Kirjoitin Parkkispaikan blogiin.

Odotan...

Kylläpä paluu töihin parin viikon joululoman jälkeen oli raskasta! Ensimmäisen työpäivän iltana nukahdin kahdeksalta – istualleen sohvaan!

Kirjoitin kaksi kuukautta sitten, marraskuun alussa, että esimies olisi esittämässä johdolle osa-aikaisen työparin palkkaamista minulle. Tietääkseni tilanne on ennallaan. Esitystään hän ei ole vielä tehnyt, mutta on luvannut sen tehdä nyt alkuvuonna. Hän haluaa omien sanojensa mukaan hoitaa rekrytoinnin kunnolla. Mikäs siinä.

Kun asia pitkittyy ja työt hoituvat, rupeaa tietysti miettimään, mihin sitä työparia edes tarvitsen. Kyllähän nämä työt itsekin tekisi. Mutta sitten pitää taas muistuttaa itselleen, että rutiinin pyörittämisen lisäksi pitää olla resursseja myös toiminnan kehittämiseen ja laajentamiseen. Osatyökyvyttömyyseläkkeellä ja 21 tunnin työviikolla tämä onkin haastavaa. Ja stressi aina välillä iskee, kun koko toiminta on yhden ihmisen varassa.

Joten odottelen maltillisena uutta työkaveria... Ehkä hänet palkataan ennen kuin voimani loppuvat tyystin. Tai viimeistään silloin.

PS Parkkispaikka ja muu sosiaalinen media saa kiitosta uusimmassa kirjoituksessani "Ystäviä ja yhteyksiä" Timon blogissa Orionin ylläpitämällä Wearing Off -sivustolla.

Lauantaina 15.1.2011

Olen kuun ensimmäisen puolikkaan jatkanut Sadie Q’n lukemista ja viimeistelyä ja raportoinut siitä myös Facebookissa. Eilen lähetin käsikirjoituksen Avaimeen. Laitoin mukaan parin liuskan saatteen, jossa kuvasin romaania mutta en itseäni.

Kirjoitin Palmenian kirjoittajakoulutuksen blogiin pienen jutun romaanin uuden version lähettämisestä kustantajalle – vuosi sittenhän kirjoitin siitä, kun olin lähettänyt kuukauden sisällä kaksi käsikirjoitusta kustantajille. Pointtina silloin oli kässärin lähettämiseen liittyvät tunteet, jotka vaihtelivat kovin, helpotuksesta pelkoon. Kerroin, että nyt tuntui arkisemmalta. Tuntui siltä, että olin tehnyt työni parhaan kykyni mukaan. Tosin oli siinä jalat vähän irti maasta, kun lähdin postista kohti Puistolan juna-asemaa. Kohottunut tunnelma kestää jonkin tunnin, päivän loppuun, sitten epäilykset jo heräävät. Kai ihmisen täytyy jotenkin suggeroida itsensä uskomaan käsikirjoituksen mielekkyyteen, jotta sen pystyy lähettämään kustantajalle, irtoamaan siitä, päästämään sen käsistään.

Eilen illalla jo kirjoitin Otavaan Tarja Kontrolle kirjettä, jossa tarjosin uudelleen muutospäiväkirjaa. Ajatuksena oli lähettää Tarjalle kirjeen mukana Kirjoittajan kirja, jossa on viimeisenä tekstinä katkelma päiväkirjastani. En tiedä, lähetänkö. Olin niin vauhti päällä, että aioin jo viedä kirjeen postiin eilen illalla seitsemän aikoihin, mutta sitten Tuulikki tuli kotiin ja vauhtini väheni, ajattelin että parempi nukkua yön yli.

Aamulla ajattelin, että olen kuin jo kerran rukkaset saanut kosija. Onko järjetöntä ruinata Otavaa, ei kai nekään mieltänsä muuta noin vaan? Perustelin kyllä paperissani, että nyt on muutakin kuin tyytymättömyyttä tilanteeseen ja aikeita muuttua, nyt ”on tarina muutoksesta ja paremmasta elämänlaadusta, on tarina uudenlaisesta elämänhallinnan tunteesta ja sen saavuttamisesta, on tarina koko sosiaalisen toimintaympäristön elävöitymisestä.” Pateettista!

Mutta ketä kiinnostaa jonkun montosen muutokset? Olen kai ollut suuruuskuvitelmien vallassa koko kirjahanketta hautoessani. Uskonko siihen itsekään vaikka Suomen tietokirjailijat uskoi, kun myönsi apurahansa.

No, sitä täytyy lähestyä kylmän rauhallisesti käsikirjoituksena, joka pitää muokata, toimittaa ja viimeistellä luettavaan asuun. Kirjoitustyönä. Pitää nyt ratkaista, että etsinkö kustantajaa samalla kun toimittelen sitä vai toimitanko ensin valmiiksi ja sitten haen kustantajaa. Kyllä tietokirjoissa on tapana mennä ensimmäisen vaihtoehdon mukaan, myydä idea ja tehdä sitten valmiiksi. Tästä näkökulmasta olen oikealla asialla, kun olen lähestymässä Otavaa. Varmistan vielä, että se ovi pysyy suljettuna, ennen kuin käännyn toisille oville. Kiinnostaisikohan Gaudeamusta tällainen kirja? Heille voisi painottaa, että kyse on kirjailijan ja yliopiston kirjoittamisen opettajan muutospäiväkirjasta.

Täytyy tulostaa koko päiväkirja, osat I ja II, vuodet 2009 ja 2010, ja lukea kynän kanssa muutamaan kertaan, jotta näkee mitkä tarinalangat pitää säilyttää, mitkä vahvistaa ja mitkä poistaa. Tämä III osa olkoon työpäiväkirjani sekä Muutospäiväkirjan että Sadie Q’n vaiheista painetuksi kirjaksi. Perhe- ja työasiat jätän vähemmälle.

Sunnuntaina 16.1.2011

Olen viimeistellyt ja täydennellyt Otavan kirjettä. Tuon selkeämmin esiin muuttu-neita asioita ja myös sitä, että päiväkirja kuvaa ja pohtii myös Parkinsonin tautia sairastavan asemaa työelämässä ja Parkinson-yhteisöissä. Voisin sisällyttää päiväkirjaan Parkkispaikan blogikirjoituksia ja Orionin blogin kirjoitukset.

Maanantaina 17.1.2011

Lähetin kirjeen ja kirjan Otavaan Tarja Kontrolle. Epäröin lähettämistä. Mietin, onko käsikirjoituksesta sellaiseksi kirjaksi, jota kirjeessä lupailin, onko siinä niitä tarinoita. On, ja oli hyvä nostaa keskeiset tarinat näkyville, niin käsikirjoitusta muokatessa näkee punaiset langat. 

Aamulla oli huono olo. Päivällä oli melko normaali olo, tai aika. Illalla oli sellai-nen olo, että olenko vähän kierroksilla. Ajattelin, että olenko Kirjoittajan kirjan ilmestymisen jälkeen käyttäytynyt psykoottisesti, elätellyt kirjailijaharhoja, ja siksi nyt värkännyt Avaimeen romaanin ja Otavaan tarjonnut sen jo kertaalleen hylkäämää tietokirjaa.

Kirjoitin äsken Facebookiin jotenkin näin: ”Rukkaset saanut kosioretkellä. Tarjosin eräälle kustantajalle ideaa, jonka se jo hylkäsi kaksi vuotta sitten. Kuvailin, kuinka idea on kahdessa vuodessa materiaalistunut, kehittynyt ja syventynyt. Omasta mielestäni olen sitkeä, kustantajan mielestä takiainen?”

s. 223-225