Timo Montonen

Sinisilmä

eli Oidipuksen harharetket eli seksiä ja väkivaltaa

Pienoisromaani. 79 sivua. Gaudeamus 1984

ISBN 951-662-358-1

ISSN 0780-2803

(loppuunmyyty)

 

Pienoisromaani aikuistuvan Heikin elämän murroskohdasta: yliopistoon pääsy on epävarmaa, tulevaisuus pelottaa, lähimenneisyyden järkyttävät kokemukset eivät anna rauhaa. Hän matkustaa ystävänsä mökille. Matkalla on aikaa pohtia elettyä elämää. Mieleen pulpahtelee tärkeimpiä tapahtumia lapsuudesta, nuoruudesta ja varhaisaikuisuudesta.

 

Heikin rönsyilevä mielikuvitus on aina työstänyt todellisuutta seksuaalisilla ja väkivaltaisilla kuvitelmilla. Niin nytkin. Hän rakentaaa maailmastaan palapelin, jonka verisiä osasia hän tutkiskelee sinisin silmin.

 

Katkelma Timo Montosen pienoisromaanista Sinisilmä (alkuteos on 1. p. kerrontaa, tässä 1995 tekemässäni versiossa käytetään 3. p.):

 

 

1.

 

Hän istuu väärässä pöydässä.

  Hän kirjoittaa maailmaansa paperinpalasille kuin mikäkin Herzog. Koko aamu on ollut sekoilua, onneksi Hannu tulee kohta ja ajaa heidät Renkoon. Väärä pöytä? Tämä on ruokailijoille. Hän juo Teamia.

  Nuha alkoi jo illalla. Hän otti Jaanan kanssa votkaa lääkkeeksi. Saapuvatko jo ensimmäiset syöjät? Kaksi ruotsia puhuvaa naista. Kohta hänet häädetään tästä. Tämä on kahden hengen pöytä, mausteet valmiina ruokailijoita varten. Tulee lisää naisia. Votka ei auttanut. He joivat sitä puolukkaliköörin kanssa, Sangrian kanssa, Friscon kanssa. Aamulla oli nuhainen ja kuumeinen olo. Hän aivasteli. Pärski. Tuhisi. Hän söi flunssalääkkeitä. Ensioireisiin. Ne olivat jo eilen.

  Happy Days Restaurant, rutosti viherkasveja. Kyllä ne naiset syövät. Tietty virkainehmot ja muut järkimöt syövät tähän aikaan. Hän joisi vaikka viinaa mutta näin aikaisin ei taida saada. Joku polttaa sikaria. Kaloja akvaariossa. Iso lasi 4,10 mk.

  Hän ei ehtinyt Jaanan matkaan, ja kun pääsi lähtemään oli jo myöhässä. Hän talsi bussille. Täysinäinen 86S. Matkalla se täpötäyttyi lisää. Hänellä oli iso musta kassi täynnä vaatteita ja Sonja O. Myös bussissa. Ympyrässä jengi ryntäsi ulos. Hän mukana, vaikka bussilla olisi päässyt yliopiston kupeeseen. Taidehistorian laitos. Fabianinkatu 33 (vanha puoli) 3. kerros. Hän käveli kiivain askelin metrotunneliin ja hoki että oli tyhmä. Hän istui odottamaan junaa. Miksi ryysätä ulos juuri kun tulee tilaa? Lauman mukana? Metroon! Jolla pääsi tarpeeksi hitaaasti ja tarpeeksi kauas jotta myöhästyisi. Juna tuli. Oli viileää. Hän alkoi niiskuttaa. Kuten niiskuttaa nytkin. Hän niistää, uskaltaa jo tehdä sitä julkisesti. Niistämiskompleksi.

  Team on loppu. Hän kohottelee tyhjää lasia jotta näyttäisi asiakkaalta. Maksavalta. Jolle ei voi sanoa mitä vain. Joka istuu väärässä pöydässä.

  Nyt kun tahtoisi häntä ei huolita. Aina on yritetty raastaa jonnekin. Hän on pannut hanttiin, haronut vastaan, tarrautunut linja-auton tankoihin rääkyen sätkyen sähisten. Ja nyt kun haluaa ei huolita! Hän on ennen hylännyt instituutiot, eivät ne häntä. Mutta nyt kuulustellaan kuin rikollista: olitko kokeessa? vastasitko? jätitkö vastauksesi?

  Kyllä!

  Kyllä.

  Kyllä...

  Hän pahensi asemaansa laskemalla leikkiä, kehumalla typeryyksillä.

  "Tämmöstä hässäkkää soon aina kun mä rupeen jotain tekee!"

  Johan ne riemastuivat.

  "Oma vika sitten!"

  Oma vika, vamma, ruhje, reikä. Hän istuu väärässä pöydässä. Tämä pöytä on ruokailijoille mutta hän juo Teamia. Joukkue. Peli. Elämän peli. Jos elämä on peliä onko hän pelaaja vai nappula? Ainakaan hänellä ei ole jumalaa joka häntä pompottaisi. Onko hän koskaan pystynyt pelaamaan ihmisillä? Enemmän olisi pitänyt. Enemmän hän on saanut hyppiä toisten ihmisten nappulana. Vaikeita kysymyksiä. Shakki ja matti. Patti. Joukkupeleistä hän ei perusta. Aina ne säännöt. Pitäisi muistaa ja sitten tehdä niin. Ei siinä voi valita. Filosofiaa. Sitäkin voisi lukea kunhan pääsisi yliopistoon.

  Hän on kyllä fuskannut monta kertaa. Hän on mennyt matalan aidan yli ja korkeaan puhkonut reiän. Ei hän mikään kiipijä ole. Siivellä hän on elänyt, loisinut ja pinnannut, mutta juuri siinä ollut rohkea. Hän om aina tehnyt niin kuin on tuntunut oikealta. Mutta ei ihminen voi tietää. Jos osaisi ennustaa niin tietysti yrittäisi puuttua asioiden kulkuun. Ja jos onnistuisi ei tuntisikaan tulevaisuutta. Liian vaikeaa tämä on.

  "Vastarannan kiiski!"

  Äidin lempeyttä. On se sanonut ilkeämminkin, on, monta kertaa, kerran: "Kuinka minulla voi olla noin ruma lapsi!"

  Kai se on yrittänyt päästä hänestä eroon, niin hänestä nyt tuntuu, mutta onko se päässyt vieläkään. Vaikka hän on naimisissa hän roikkuu äidissään kuin lapsi. Kun hän katsoo äitiään hän näkee siinä parikymppisen hempukan, vielä, muistuman Marilynistä. Ehkä hän ei ole saanut tarpeeksi sen syliä, rintaa, kohdun pehmeyttä. Sinne hän on kaivannut. Ollut lähdössä. Hän on syntynyt napanuoraansa hirttäytyneenä, ja sillä samalla lailla hän oli ollut lähdössä. Hirttäytymällä.

  Äiti lähetti hänet leirille. Kolme kertaa se pakotti ja kolme kertaa hän pakeni, juoksemalla ja kuvittelemalla. Oikeastaan vankilaakin voisi pitää leirinä. Ja avioliittoa. Olihan heillä juhannusleirikin. Koko elämä reipasta toimintaa, yhdessäoloa, suorituksia, kaikkea kuvottavaa johon joutuu ja josta haluaa irti. Mutta vankila. Vankilaan hän meni vapaaehtoisesti, taloustoimistoon töihin, laskuja naputtelemaan ja puhelinkeskusta tuuraamaan. Intin jälkeen Ile haikaili että senkin olisi kannattanut hankkiutua sivariksi. Mutta vankilaan se joutui silti.

  Hänen takiaan.

  Ja Jaanan.

  Äidin.

  Isän - kummankin.

  Perhesalaisuuksien takia.

  Lyöntien takia.

  Potkujen takia.

  Hakatut hakkasivat hakkaajiaan.

  Hän olisi mennyt vankilaan Ilen puolesta. Hän väitti olevansa syyllinen. Hän sanoi että hän se löi. Hän näytti nyrkkiään. Siinä oli jäljet. Mutta häntä ei uskottu.

 

(teoksen alku)