Timo Montonen

Hermes ihmisten tiellä

Pehmeäkantinen, 104 sivua, Books on Demand 2017

ISBN 978-952-339-583-1

2., täydennetty laitos, alkuteos Tiellä (2016) 

 

Hermes ihmisten tiellä on satiirinen romaani miehestä, joka vasta yksinäisyydessä ymmärtää itseään, valintojaan ja kyvyttömyyttään.

 

"On kyse identiteetin muutoksesta. Se mitä olin kymmenen vuotta rakentanut, oli vaihtumassa toiseksi. Kaksi elämänaluetta kamppaili minusta, ja toisen oli jäätävä taa. Hermes pystyi liikkumaan manalasta maanpäälle ja takaisin, aivan niin kuin minä olin liikkunut kahdessa merkitsevässä todellisuudessa. Romaani käsittelee taiteen keinoin tätä murrosta."

 

Kirjan kaksi ensimmäistä lukua:

 

1      Kirjoitan

 

Ne kaikki olivat kääntäneet hänelle selkänsä, eikä hänellä ollut enää kuin yksi jonka puoleen itse kääntyä, jolta pyytää seuraa, jolta pyytää apua.

Hän käännähti, katsoi minua silmiin, pitkästä aikaa, ja kumpikin tiesimme, että tämä oli mahdollista vain siksi, että olimme jo jakautuneet, irronneet erillisiksi, hänestä oli tullut aurinkoa lähestyvä Ikaros ja minusta Manalan kulkija Hermes. Näillä valenimillä ajattelin kutsua meitä, uskotella, että näillä nimityksillä tunsimme toisemme, itsemme, että ne olisivat syviä myyttisiä kuvia identiteetistämme ja persoonallisuudestamme. Toteutan idean siten ymmärrettynä, että kyse on kielellisestä leikittelystä.

Minun tuli kirjoittaa hänen tarinansa niin kuin hän oli sen kokenut, elänyt, mieltänyt – minun kirjoittaa, hän kun oli enemmän kuvan miehiä, minä sanan, enkä aakkosten keksijänä ja jumalien sanansaattajana, valtikka kädessä ja kultaiset siivekkäät sandaalit jalassa, voinut sitä kieltää. Lupasin, vaikka sanoin, että minulla on kiire toimittaa asioita siellä, missä kukaan muu ei päässyt käymään niin että tulisi vielä takaisin. Olihan kirjoittaminen intohimoni ja pakkomielteeni tässä maailmassa, elämässä, kertomuksessa, jossa olen ja liikun yhtä aikaa kun sitä luon.

Haluan tehdä selväksi, että minä olen kaiken tämän takana, jottei minua unohdettaisi kun kertomuksen kerrostumat alkavat vyöryä, muistikuvat lipua toistensa lomaan, päälle, yli ja ali, niin kuin kuumissa muistoissamme, kuvitelmissamme. Tiedän, että unohdus peittää lietteen lailla pitsisiksi hapertuneet sanani, asemani ja arvoni, enkä siitä ole oikeastaan katkerakaan, näin on käytävä, näin on oltava.

Ehkä toivoni asettuu toisen kerran lukevan varaan. Sellainen olen itse harvoin, koska luen kirjani nopeasti vain kerran, kun ne ovat tulleet painosta, enkä kaikkia edes tuota yhtä kertaa. Mutta toivon, että sinä luet tämä toiseen kertaan, jotta oppisit muistamaan, kuka kukin on. Erityisesti sinun pitäisi oppia muistamaan, että hän on kätteni muovaama kuin vahasta puristeltu näköisesine.

 Aloitin tämän romaanin väitteellä, joka sisältää jakoa leireihin, eristämistä, avun pyyntöä. Tuo kaikki on tyypillistä ihmisille, joilla on aivoja rappeuttava oireyhtymä, jonka ensimmäinen oire on useimmiten yllättävä äkkipikaistuminen ja raju reagointi tyyliin ”VITTUUKS SÄ MULLE ALAT?!”

Pian omat suuruudenkuvitelmat tulevat esiin yhtä aikaa toisten vähättelyn kanssa, josta tila etenee harhaluuloisuudeksi ja vainoharhoiksi, salaliittoteorioihin ja hallusinaatioihin. Henkisten kykyjen heikentymisen lisäksi esiintyy joitakin liikehäiriöitä, jotka saattavat johtaa vääriin diagnooseihin, koska muissa neurologissa sairauksissa on samoja oireita. Puheena oleva oireyhtymä varmistuu vain kieltä tutkimalla, välimerkkiyhdistelmää ”?!” etsimällä.

 

2      Paljastan

 

Ikaros oli hänen nimensä, ja minun Hermes. Hän ei ollut mies vailla muistia, hän ei ollut mies vailla ominaisuuksia, hän ei ollut mies vailla sisintä, vailla syvintä, vaikken sitä kaikkea kertoisikaan. Ja sama pätee minuun, mehän olimme kuin identtiset kaksoset, vaikkakin enemmän peilikuvia kuin valokuvia.

Turha tätä on enempää selittää, kaikki tulee ilmi aikanaan, en koskaan aikonut jättää tätä kertomatta. Ja vaikka nyt kerron peitellen, häivytellen, naamioiden, tiedän kertovani suurempaa totuutta kuin mitä alun perin olin aikonut, sensuroimattomampaa, rohkeampaa, häikäilemättömämpää, suorasukaisempaa, peittelemättömämpää, irrottelevampaa, ronskimpaa, törkeämpää – ja juuri tällä korostetulla röyhkeydellä onnistun nostamaan kuvitteellisuuden tasoa sellaisiin korkeuksiin, että jäljittelevä luulottelu luo lukijalle todemman tarinan ja kuvan kuin loisi asiallinen tapahtumainkuvaus ilman porautumista ihmisen ytimeen, sisimpään, haaveisiin ja pelkoihin, siihen kaikkeen mikä ei saa ilmaisuaan niin sanotussa normaalissa elämässä.

Tämä ei ole mikä tahansa kirjoitustyö. On vaatinut paljon, että olen voinut virittyä hänen tarinansa kirjoittamiseen. Erikoistoimenpiteitä. Otollista elämäntilannetta. Rahoitusta. Rauhaa. Sokeritasapainoa, toimivaa aineenvaihduntaa, riittävää määrää aivojen välittäjäaineita, keskittymistä. Kirjoittaminen ammattilaisen tasolla on vaatinut irtiottoa niistä kuvioista ja ympyröistä, joihin olin hänen kassaan vuosien varrella juurtunut,

 

Tällaisen kertomuksen parissa työskentelen: ohut kirja, yksinkertainen juoni, lyhyt tapahtuma-ajankohdan tarina, jako parin sivun lukuihin. Ikaros ja Hermes ovat minä eri rooleissani, sanon sen nyt, itsestäänselvyyden, enkä sitä enää painota. Kirjailijana kerron hänestä ?!-oireyhtymään liittyvänä järjestötoimijana, tämä on sopimukseni ankaran osapuolen kanssa, itseni kanssa, eikä tällaisesta sopimuksesta livetä, sanat kaivetaan vaikka puukon terällä sydämestä.

 

s. 5-8