Timo Montonen

Sadie Q

Romaani. 352 sivua, pehmeäkantinen. Books on Demand 2011.

ISBN 978-952-498-614-4

 

Mihin esikoiskirjailijat katosivat?

 

”Älä kirjoita, ellei sinun ole pakko kirjoittaa. Jos sinun on pakko kirjoittaa, tiedät sen, etkä muuta voi.”

 

Maria Petäjä ja kirjoittajaopas, jolla on tahto ja mieli.

 

Heikki Kallio ja hullua luovuutta kansanopiston kirjoittajalinjalla.

 

Kymmenen esikoisteoksen kirjoittajaa yliopiston verkkokurssilla.

 

Kaikessa mukana Sadie Q ja julkaisemattomat teokset.

 

Timo Montosen kolmas romaani kuvaa pakkomielteistä kirjoittamista erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä. Voiko ihmistä enää auttaa, kun hän saa päähänsä tulla kirjailijaksi?

 

Kirjasta sanottu:

 

"Kirjoittaja onnistuu kuin onnistuukin noudattamaan omia ohjeitaan ja pitää lukijan mielenkiinnon valppaana kolmensadanviidenkymmenen sivun verran luovuutensa voimin. Muistuttaahan luominen luonnon kiertokulkua. Se on syklistä, alkujen, keskikohtien ja loppujen vuoroittaista vaihtelua. Luominen on yhä uusia teoksia, yhä uusia luomisen hurmoksia, yhä uusia epävarmuuksia, jotka laukeavat onnistumiseen tai epäonnistumiseen, hyväksyntään tai hylkäämiseen, kirjojen julkaisemiseen tai jäämiseen ikuisiksi ajoiksi julkaisemattomiksi teoksiksi. - - Kaiken kaikkiaan Sadie Q on mielenkiintoinen lukukokemus, jota voi suosittaa jokaiselle lukemisesta ja kirjoittamisesta kiinnostuneelle lukijalle. Erityisesti aloittelevat ja ensimmäistä romaaniaan suunnittelevat kirjoittajat hyötyvät tämän romaanin lukemisesta." Marja-Leena Koppinen

 

Katkelma Timo Montosen romaanista Sadie Q:

 

Minne kätkit ruumiit? Miten tuhosit ne?

 

Päivittäin minulta kysytään nämä kysymykset. Yhä uudelleen, yhä uudelleen.

 

Keskusrikospoliisi epäilee minua kymmenen ihmisen murhasta – niiden samojen, joita opetusministeriön ylitarkastaja vielä muutama kuukausi sitten hyvin perustein piti kuviteltuina. Tämä valtion uskollinen virkamies väitti minun tekaisseen henkilöllisyyksiä ja niiden avulla huijanneen yliopistollisen täydennyskoulutuksen tukimäärärahoja. Ja nyt näitä sittemmin todellisiksi osoittautuneita ihmisiä ei löydy mistään, ei elävinä eikä kuolleina, ei minun kotitalostani eikä kadonneiden omilta kotitanhuvilta. Taloni on tutkittu kellarista ullakolle, puutarha kaiveltu kuoppia täyteen, tietokoneeni takavarikoitu, mukaan lukien hyytynyt kannettava, samoin varmuuskopioni, muistitikkuni ja levykkeeni, ne ikivanhat lerputkin, jotka löytyivät kenkälaatikosta vaatekaapin ylähyllyn perältä ja joilla ei olisi edes teknisesti mahdollista olla missään tekemisissä tämän valitettavan tapauksen kanssa.

 

Olen kertonut poliisille, että rahoittajan syytös pitää paikkansa: verkko-opiskelija on aina jossain määrin keksitty, kuvitteellinen hahmo – hän syntyy, kun saa opiskeluoikeuden. Ja olen myöntänyt, että poliisin syytös pitää sekin paikkansa: kun koulutuksen jälkeen verkko-opiskelijalta poistetaan opiskeluoikeus, hänet tavallaan tuhotaan – kerran niin toimiva, ajatteleva ja tunteva verkko-opiskelija lakkaa olemasta. 

 

Olen koko ajan myöntänyt, että olin paikalla, kun nämä katoamiset tapahtuivat, ja että olin ainoa, joka porukastamme jäi jäljelle. Mutta tekeekö se minusta syyllisen? Enkö yhtä lailla voi olla uhri? Yhdestoista uhri?

 

Aloitin näköjään keskeltä kiperää tilannettani ja kovin hengästyttävästi. Tämä tarina vaatii taustoitusta, huomaan sen heti. Mutta minulla on aikaa taustoitella, kun odottelen juttuni käsittelyä. Minulla on täällä aikaa kertoa juurta jaksaen, kivet ja kannot käännellen, miten kaikki johti tähän tilanteeseen. Olkoon tämä se loppuraporttini, jonka tekemistä minulta aluksi painokkaasti vaadittiin, sanktioiden uhalla, ja lopulta, juuri kun olin päässyt kirjoittamisen alkuun, estettiin, taas rangaistuksen miekkaa pääni päällä heilutellen. 

 

Kerron koulutuksen kulusta aivan alusta alkaen, siten että kronologia ei katkea. Tämä on tärkeää. Jotta tapahtunut voitaisiin ymmärtää, jotta kuuluisa punainen lanka piirtyisi esiin ja johdattaisi lukijan tiedon vuorelle kuin lyhty pimeydessä, ajallinen jatkumo on saatava näkyville, samoin syy- ja seuraussuhteet. Tiedän että minulla on taipumuksia pomppia asiasta toiseen, varsinkin puhuessa, mutta nyt kirjoittaessani pyristelen viestin perille menoa haittaavaa taipumustani vastaan ja yritän kertoa kuin tolkun ihminen, mitä kaikesta päätellen minua vainoavien viranomaisten mielestä en ole.

 

Aikoinaan yliopistourani alkoi oikaisupyynnön kirjoittamisella, koska yksi koevastauksistani oli kadonnut (sic) ja näin ollen pisteet siitä jääneet saamatta. Kohtalon julmettua ironiaa on, että nytkin kaikki koulutuksen aikana verkko-oppimisympäristössä syntyneet tekstit ja keskustelut ovat kadonneet – inhimillisen erehdykseni vuoksi. Ei siihen tarvittu kuin ajatuksellinen harha ja kaksi klikkausta. Verkkotoimistossa painikkeet keskustelualueiden arkistointia ja tyhjentämistä varten olivat vierekkäin. Klik! ”Haluatko varmasti tyhjentää kaikki keskustelualueet?” Klik! Eihän minun tyhjentää pitänyt vaan arkistoida! Kirjoittamalla vaikuttamalla tulin yliopistoon, ja kirjoittamalla vaikuttamalla yliopistosta lähden.

 

Joudun siis täällä tukeutumaan paljolti muistiini ja mielikuviini. Se on kyllä helppoa, sillä minulla on hyvin aistimuksellinen muisti. Näen sen, mitä muistelen, mitä ajattelen, mitä kirjoitan, ja paitsi näen myös kuulen, haistan ja maistan. Ja tunnen. Suorastaan elän uudelleen. Muistellessani siirryn muisteltavaan hetkeen, olen siellä. Apunani on vilkas mielikuvitus, jolla paikkailen todellisuuden reikiä, harsin kasaan kertomuksia muistikuvien repaleista. Kuvaan tapahtumasarjan jälkeenpäin niin hyvin kuin osaan ja niitä dokumentteja käyttäen, joita olen saanut tänne hankituksi. Esimerkiksi opiskelijoideni kirjoja minun ei aluksi annettu pitää hallussani, vaikka niistä olisi ollut suuri apu tämän kirjoittamisessa – vasta aivan äskettäin sain osan kirjoista asianajajani painokkaiden vaatimusten ja valitusten jälkeen.

 

Kirjoitanko niin kuin opiskelijani kirjoittivat vai kirjoitanko niin kuin minä olisin heidän tarinansa kirjoittanut? Pyrin aitouteen, tosin pahimpia säädyttömyyksiä stilisoiden, loppuraportin siedettävä pituus mielessä pitäen, valikoiden, lyhentäen ja referoiden. Minä olen koko ajan läsnä ja äänessä tässä tekstissä, on turha kuvitella muuta. Vaikka tämän tästä päästän yhden jos toisen kertojan sepittämään tarinaansa, minä lopultakin seison sanojeni takana. Tämä ei kuitenkaan välttämättä merkitse sitä, että olisin vuosien varrella kirjoittanut opiskelijoiden alkuperäiset tekstit, niin kuin eräät tahot väittävät. Ja vaikka ”minä” olisin ne kirjoittanutkin, se en olisi ollut minä, minä tässä ja nyt – kirjailija luo jokaisessa teoksessaan itsensä uudelleen. Ja joskus toinen kirjailija luo kirjailijan uudelleen, kuten Maria Petäjä (pseudonyymi) kirjassaan Kirjoita tai itket ja kirjoitat luo yhden kuvan minusta kirjoittamisen opettajana, oppikirjan tekijänä ja kirjailijana. Itse luotu tai toisen luoma kuva on kuitenkin aina vajavainen, vääristynyt, sävyltään liian tumma tai vaalea. Vasta useampi kuva yhdessä esitettynä lähenisi eheää kirjailijakuvaa, kokonaista kirjailijaa, todellista minää.

 

Kirjoitan tätä kipeän tietoisena siitä, mistä minua syytetään (tai ”epäillään”, kuten harhauttavasti sanotaan). Kafkan Oikeusjutun Josef K:hon verrattuna tilanteeni on siis parempi. Muistaakseni hänet tapettiin kuin koira eikä hän koskaan saanut tietää miksi. Ovat kai täsmälliset syytökset armeliaampia kuin täsmentämättömät. Vai lisääkö tieto tuskaa? Voisin lukea Oikeusjutun uudelleen tästä näkökulmasta, edellisestä lukukerrasta onkin aikaa jo pari vuosikymmentä.

 

s. 197-199