Timo Montonen

Kaksitoista aamua - Kahdenkymmenen vuoden yö

Romaani ja essee kirjoittajakoulutuksesta. 174 sivua. Palmenia-kustannus 2004, 2. uudistettu painos Yliopistopaino Kustannus 2006.

ISBN 951-570-710-2 (nid.)

ISBN 951-570-711-0 (pdf)

(loppuunmyyty)

 

Kaksitoista aamua on romaani rakkaudesta, yksinäisyydestä ja menettämisestä. Kun elämässä on kaikki, ja kohta ei mitään, voisiko onnellisempana elää toisena, toisaalla?

 

Kirjan päättää, romaanin peilinä, kirjoittamista ja kirjoittajakoulutusta pohtiva essee Kahdenkymmenen vuoden yö.

 

 

Katkelma Timo Montosen romaanista Kaksitoista aamua:

 

 

YHDESTOISTA AAMU

Ei ennen sentään kuoleman portilla ole asunut

 Hän on soittanut Viking Linelle ja pyytänyt peräkannelle. Sillä välin, kun on yhdistetty ja ennen kuin on vastattu, hän on lähtenyt ulos katsomaan, onko posti jo tullut. Punalakkinen tasoittelee multaa muuntajan ympäriltä, lyhyt rennon näköinen tyyppi, siitä tulee mieleen se yksi savolainen postista, käkkäräpää naistenmies, hän ei nyt muista sen nimeä, joku Ruotsalainen, Venäläinen tai Lappalainen kumminkin. Keskustaan päin prutkuttelee vaaleansininen pappamopo, taatalla saappaat tapaavat maata ja mustan kypärän keltaiset kirjaimet tutisevat hartioiden välissä. Mutkassa sitä vastaan kaartaa umpikuorma-auto ja hän jo näkee, kuinka mopo rusentuu ja veri täyttää kypärän, mutta hän on ollut niitä nopeampi. Ab Sjukhustvätt Oy, hän lukee auton kyljestä, kun se vilahtaa ohi, jarruttaa moottorilla ja kääntyy Kalmakujalle. Aamulla aikaisin, kun tytöt ovat lähteneet kouluun ja hän on ollut portailla saattamassa, Kalmakodilta on polkenut viikatemies, kaksimetrinen hontelo, jonka otteessa raskas miestenpyörä on ollut kuin lelufillari. Viikate on levännyt ohjaustangolla terän kärki maata kohden, mies on pitänyt oikealla kädellä varresta, vasemmalla ohjannut. Se on nyökännyt. Hän on sitä nähnyt keskustassa lakaisemassa katuja, keväällä hiekkaa ja syksyllä lehtiä, ja joskus tervehtinyt, kun on tiennyt, että se asuu näillä main. Hänellä on ollut kirkas hetki siinä portailla, kun tytöt ovat astelleet reppu selässä koulubussille ja viikatemies on loitonnut, kunnes on kadonnut näkymättömiin, turvallisuuden täyttämä tuokio, ja eihän tässä mitään, hän on ajatellut, eihän tässä mitään, kun vain muistaisi katsoa asiat oikealla tavalla. Äkkiä hän on ollut tajuavinaan, että on viime päivinä juuttunut sairaisiin ajatuksiin ja sairaisiin toimintoihin, mutta sitten hän on taas ajatellut, että eihän tässä mitään, eihän tässä mitään kuitenkaan, eihän tässä mitään, kun vain pitää huolen, ettei rupea luulemaan, ja kun hän on tehnyt semmoisen liikkeen kuin pyyhkisi käsiä esiliinaan, hänelle on tullut mieleen, että hän on yrittänyt tappaa miestä itsessään, jos ennen naista niin nyt miestä, kuvittelemalla että tappaisi ne kaikki miehet ja koirat tappaisi itsestään lopunkin miestä, ja pelkurin, ja niin on ollut hyvä ymmärtää. Eihän tässä mitään, hän on ajatellut, eihän tässä mitään, kun tämmöiset asiat ymmärtää, niin eihän tässä mitään hätää sitten.

Jo ennen kuin nostaa postilaatikon kannen hän tietää, että Annikalta on tänään. Hän vie muun postin sisään, mutta ottaa ohuen kuoren puutarhaan, istuu tuoliinsa ja tutkii tarkkaan osoitteet ja postimerkit ja leimat. Kaikki on niin kuin pitää olla. Mehiläinen pörrää päin kirjekuorta, kiertää kuusen ja männyn ja taas takaisin häntä kohti, hän huitaisee, ja se suristaa karviaismarjapensaiden yli kirsikkapuille. He ovat aina sanoneet mehiläisiksi näitä karvaisia ja ampiaisiksi niitä paljaspintaisia pitkulaisia, ja pieniä karvaisia kimalaisiksi, niitä he ovat napanneet tulitikkuaskiin radioksi. Kerran kun hän on Karin ja Harrin ja Annikan ja muiden pihan lasten kanssa kivittänyt ampiaispesää, ampiaiset ovat hyökänneet ja he juosseet karkuun niin kuin kirjoissa ja sarjakuvissa ja elokuvissa kerrotaan, hän on vasta siinä oivaltanut, että semmoista on oikeastikin. Kaksi ampiaista on pistänyt häntä vieri vieretysten ohimoon, pistokohtaa on polttanut ja sattunut, eikä äiti ole ollut kotona, mutta Annikan äiti on siihen jotakin laittanut.

Hän repii kuoren auki liimauksesta ja vetää läpikuultavan kirjepaperin esiin, ja jostain tulee ajatus, että nyt jättää sormenjälkensä ja peittää edelliset. Hän lukee alkua, tunnustelee, tapailee sanoja, maistelee, ei halua vielä kaikkea, laskee paperin pöydälle, ja heti se pyrkii takaisin taitoksiinsa. Hän pitää kättä päällä, ettei tuuli vie, vaimeinkin tuuli tällaisen, kevyen. Ruskea perhonen läpsii tattaripensaan päällä, näköjään varret ovat jo laonneet. Tattari on levinnyt viereiseen karviaismarjapensaaseen, tukahduttanut sen muutamaksi vaivaiseksi risuksi. Alkukesällä hän on karsinut, mutta varret, jotka hän on katkaissut, ovat kesän mittaan nousseet vihreinä ja vahvoina, ainoina enää pystyssä, ja ne jotka ovat saaneet koko kesän kasvaa, ovat jo nurin.

Hän lukee taas, nyt kokonaan, ei tässä ole jättämisestä eikä lähtemisestä, enemmänkin höpinää rakkaudesta ja luottamuksesta tulevaan. Annika muistuttaa kaikesta hyvästä, joka heillä sentään on ollut, se on väkisin pingertänyt pari esimerkkiäkin. Eikö hän itse muka muistaisi ilman osoittelua! Tietenkin muistaa. Hän lukee kirjeen toiseen kertaan, ja on niin kuin mitään pahaa ei olisikaan, ei olisi koskaan ollutkaan. Sama värikäs tumma perhonen lepattaa vierestä taas, onko se ritariperhonen tai nokkosperhonen vai mitä niitä kaikkia on, hän ei kyllä taida tunnistaa yhtäkään, keltaista tällä on siipien reunassa, onko tämä niitä, joita talvehtii kellarissa? Myös valkoinen perhonen yrittelee näkökenttään, mutta hän nousee ja kääntyy pois. Mikä selkärangattomien seura tämä on! Kun kuitenkaan ei ole niin, että mitään ei olisi, kun ei ole, häntä valheet painavat, kun ei kuitenkaan voi unohtaa, vaikka mitä tekisi.

 

s. 120-122