Timo Montonen 

Minulla on Parkinson ja olen ylpeä siitä

Tietokirja. 112 sivua. Parkinson-liitto 2014.

ISBN 978-952-67610-1-5

 

Miltä elämä näyttää ja tuntuu, kun on sairastunut tavanomaista nuorempana Parkinsonin tautiin?

 

Miten aika ja energia riittävät palkkatyöhän, vapaaehtoistyöhön ja kirjailijantyöhön?

 

Timo Montonen tarkastelee itseään rohkeasti ulkopuolisen silmin. Hän puhuu avoimesti ilmeettömyydestä, kömpelyydestä, kirjoittamisen vimmasta ja vapaaehtoistyön vauhtisokeudeksi muuttuvasta viettelevyydestä. Mutta pystyykö yksi mies tekemään maailmasta paremman paikan kaikille keskimääräistä nuorempana sairastuneille ja löytämään samalla oman tasapainon etenevän sairauden mukanaan tuomassa muutosprosessissa?

  

Kirjasta sanottu:

 

"Ammattitaidolla ja positiiviseen sävyyn kirjoitettua kirjaa on mukava ja helppo lukea. Se on sopivaa luettavaa paitsi parkinsonpotilaille ja heidän läheisilleen, myös neurologeille ja muulle hoitohenkilökunnalle." Kirsti Martikainen

 

"Minulla on Parkinson ja olen ylpeä siitä -teos on mielenkiintoinen lukukokemus. Teoksessa yksilöllinen ja yhteisöllinen ulottuvuus kutoutuu kiinnostavaksi kokonaisuudeksi. Lukijana ymmärsin, miten Sinun auttamisesi auttaa minua itseäni. Ymmärsin myös sen, miten yhteisö voi tukea yksilön voimaantumista. Kirjan motoksi sopisikin vallan hyvin kirjoittajan toteamus: Voimaannutaan yhdessä!" Marja-Leena Viljanen

 

"Timo Montonen kertoo oman henkilökohtaisen tarinansa rehellisesti ja selkeästi. Kirjoitustaitoisesti. Inhimillisesti. Järjestelmällisesti. Ihailen hänen tapaansa päättää kirjoitukset myönteisesti. Vaikeuksien, pelkojen, ponnistusten ja saavutusten punnitustulos jää hänen teksteissään plussan puolelle. Se on minunkin elämänasenteeni. Pidän kirjan otsikosta. Se olisi voinut olla mikä tahansa tietystä valikoimasta. Olen iloinen että Timon punnituksen tulokseksi nousi yltiöpositiivinen ajatus kaikkien mahdollisten ajatusten joukosta. - - Kiitos huisin elähdyttävästä, opettavaisesta ja oivalluksia tarjoavasta lukukokemuksesta. Loistava, briljantti ja ihan timangi kokoelma kirjoituksia. " Rita

 

 

Katkelma Timo Montosen kirjasta Minulla on Parkinson ja olen ylpeä siitä:

 

Timo ja toinen Timo

 

Työnantajani kustantaa minulle psykoterapiaa, jossa voin pohtia

muuttuvaa työrooliani ja työssä jaksamiseni edellytyksiä, mutta

myös vapaa-aikani, Parkinson-toimintani ja kotielämäni kuvioita.

Ne kaikki kietoutuvat toisiinsa elämisen maailmakseni, kokonaisuudeksi,

joka pysyy toiminnassa vain jos ruumiillisen suorituskykyni

lisäksi mieleni on tasapainossa. Sanoin ja pelkäsin jo vuosia

sitten, että työurani ei välttämättä katkea Parkinsonin taudin aiheuttamiin

fyysisiin rajoitteisiin vaan psyyken romahtamiseen. Mitä jos

yhtenä päivänä en pysty pitämään itseäni kasassa vaan oman vammaisuuden

näkeminen on liikaa?

 

Nyt jo yli puolenvälin edennyt terapia on auttanut minua suurten

päätösten tekemisessä. Yhteisenä nimittäjänä on ollut, että olen

torjunut muutosyllykkeitä ja kohdistanut voimani nykytilanteen

säilyttämiseen. Niin kotiosoite kuin työnantajan nimi ovat säilyneet

muuttumattomina, mikä on vaatinut haavekuvista luopumista

ja lähellä olevan arvioimista. Terapian avulla olen uskaltanut olla

konservatiivi, osin yllätyksenä itselleni, ja oppinut uudelleen arvostamaan

saavutuksiani, sitä mitä minulla jo on.

 

Olen oivaltanut, että päätyöni ei ole suunnittelijan pesti yliopistolla

sen enempää kuin vapaaehtoistyö Parkinson-yhdistyksessä. Päätyöni

on päätyöni, se työ, jolla vaalin ja hoidan päätäni eli mieltäni.

Lääkityksen ja levon lisäksi tarvitsen nautinnollisia hetkiä, hyvän

olon tunnetta, rauhallista olemista, toisista ihmisistä ja kulttuurista

nauttimista. Tuossa on opettelemista suorittamisesta tyydytystä hakeneelle.

 

Viime käynnillä terapeuttini kysyi, koenko joskus Parkinsonin

tautia sairastavan Timon sijaan olevani ikään kuin vanha Timo ilman

sairautta, Timo ajalta ennen diagnoosia. Onko minulla sairaan

ihmisen identiteetin lisäksi entinen, normaali identiteetti?

 

Pohdin pitkään vastaustani. Lapsuuden muistot tulivat mieleeni.

 

Meitä on kolme veljestä: Simo, Timo ja Ismo. Synnymme vajaan

kolmen vuoden sisällä 1950-luvun jälkimmäisellä puoliskolla köyhään

perheeseen. Kolmen lapsen nimeen raaskitaan käyttää vain

viittä kirjainta. Pikkuveljeni Ismo ei osaa ässää. Hän sanoo meitä

isoveljiä tarkoittaessaan: ”Timo ja toinen Timo.” Opin, että on kaksi

Timoa. Samaan aikaan tiedän, että toinen Timo on Simo, mutta

ajatus kahdesta Timosta alkaa itää ja kasvaa mielessäni. Vuosien

vieriessä tämä toinen Timo ilmenee minussa tuhmana Timona kiltin

Timon vastaparina, rehvakkaana Timona ujon Timon rinnalla,

ulkonaisesti kylmän päättäväisenä Timona sisäisesti levottomana

etsivän Timon kilpenä.

 

Viimein vastasin terapeutilleni, että en koe enkä ajattele niin.

Minä en enää ole se Timo, joka ”terveenä” sai diagnoosin. Olen

muuttunut, ja hyväksyn sen – ja tiedän muuttuvani edelleen. Toki

toisinaan työssä, kirjoittaessa, lukiessa tai televisiota katsoessa uppoudun

tekemiseeni niin, että unohdan sairauteni. Mutta en koe,

että tällöin minulla olisi toinen identiteetti. Pohjimmiltani olen yksi

ja sama Timo, ja tällä yhdellä ja samalla Timolla on Parkinsonin

tauti. Yritän ajatella, puhua ja käyttäytyä niin, että en enää hajota

itseäni Timoksi ja toiseksi Timoksi.

 

Olenko eheytynyt? Löytänyt itseni? Saavuttanut rauhan? En

mitään niin mahtipontista. Pikemminkin olen myöntynyt tunnustamaan

voimien vähäisyyden ja ajan rajallisuuden, nöyrtynyt, jos

niin sopii sanoa, oman mitättömyyden ja merkityksellisyyden äärellä.

(tammikuu 2012)

 

s. 48-49