4. TUPLARISKI

Tänään, joulupäivänä vuonna 2018, jäin Facebookissa miettimään yhden somekaverini pohdintoja. Hän kertoi sanoneensa lapsilleen, ettei hänellä ollut varaa ostaa niin kalliita joululahjoja kuin lasten isä ja isovanhemmat olivat ostaneet. Parkinsonin tauti oli romahduttanut hänen taloutensa, eikä hänellä ollut mahdollisuuksia tukea rahallisesti lapsiaan siinä määrin kuin olisi ollut terveenä ja palkkatyössä.

Äkkiä ymmärsin, että Parkinsonin taudin aiheuttaman tilanteen kuvaus oli liki yhtenevä niiden ajatusten kanssa, jotka olivat tulleet tutuiksi kirjailijoiden keskustellessa taloudellisesta tilanteestaan.

Parkinsonin tauti ja kirjailijan ammatti yhdessä ja samassa ihmisessä merkitsee siten tuplariskiä joutua taloudellisiin  vaikeuksiin.

Sairastuminen ennen eläkeikää tyypillisesti lyhentää työuraa, kun voimien vähetessä edessä on työkyvyttömyyseläkkeelle jääminen - tai ainakin ohentaa palkkapussia, jos jää osatyökyvyttömyyseläkkeelle. Itse ehdin olla osatyökyvyttömyyseläkkeellä 10 vuotta ja jäin kokonaan työkyvyttömyyseläkkeelle ennen normaalia eläkeikää, 61 vuoden iässä.

Toisaalta kirjailijan työn tuottamat tulot ovat keskimäärin vain pari tuhatta euroa vuodessa (Suomen kirjailijaliiton tulotutkimuksen mukaan). Kirjamyynti ja lainauskorvaukset elättävät vain harvoja kirjailijoita. Olennaisen tärkeää useimmille on apurahoitus, joka ehkä pelastaa nälkäkuolemalta mutta ei mahdollista nousua ryysyistä rikkauksiin. Ahkerimmat ja vahvimmat pärjäävät tekemällä palkkatyötä kirjailijantyönsä rahoittamiseksi. Silloin aikaa kirjoittamiselle löytyy ehkä aamuyöllä ennen muun perheen heräämistä. Kokemusta on.

Toisaalta tuplariski on myös vapauttavaa, jos pystyy olemaan vertailematta vaurastumattomuuttaan tuttujen ja sukulaisten kanssa. Työkyvyttömyyseläkkeellä on kuin pienellä mutta pitkällä, loppuelämän mittaisella, apurahalla jonka lisäksi saa ansaita toisen mokoman verran. Puhekeikka, opetuspäivä, ropoja kirjoista - uuden kirjan kiireetöntä miettimistä ja suunnittelua ilman pakkoa kirjoittaa ja julkaista sitä.

Teksti: Timo Montonen