Kirjailija lainaa itseään - The author cites himself

Eturivin kirjailija. Romaani. 2015.

   Lukijoidensa?

   Muut lukijat – oliko hän kuitenkaan koskaan edes kirjoittanut muille lukijoille kuin yhdelle, itselleen?

   Tätä hetkeäkö varten hän oli kirjoittanut?

   Oliko hän edennyt siihen elämänvaiheeseen, jolloin nuoruuden ehdottoman tekemisen ja keski-iän analysoinnin ja syyllisyyden jälkeen seuraisivat kypsän iän korjaus- ja sovitteluyritykset, jolloin kirjoittamisessa ei olisikaan kyse kuvitteellisuuden huntujen riisumisesta vaan uusien huntukerrosten pukemisesta, uusien linssien tarjoamisesta lukijalle, jotta tämä voisi etäisyyden päästä katso menneeseen sovittelevan tulkinnan näkökulmasta?

   Tämä – hän itse!

   Hän riuhtaisi itsensä ylös tuolista, jäi seisomaan keskelle huonetta tyytymättömänä ajatuksiinsa, ravisteli päätään kuin karistaakseen ja kieltääkseen äskeisen.

   Kaikkein ensimmäiseksi olisi voitettava aversio, vastenmielisyys, inho ja epäluulo omia tekstejä kohtaan, jotta ylipäätänsä pystyisi niitä lukemaan. Lukeminen sitten osoittaisi kirjat muunlaisiksi kuin hän oli kuvitellut. Näin hän toivoi, mutta pelkäsi, että vastenmielisyys vain lisääntyisi.

   Vastenmielisyys tuntui sekä päässä että mahassa kouristavana etovuuden tunteena heti kun näki omaa kirjoitustaan, jopa kun ajatteli kirjojaan.

Who's Afraid of Parkinson's. 2015.

While wanting to offer the readers as readable and coherent book as possible (books are expensive and you got to get a valuable piece of art for your money) I have edited the texts with tender touch. That’s what Timo would have been wanted if he had thought this matter thoroughly. So, when you find Timo commenting this book in following chapters, you can be pretty sure that the comments origins to my editorial work. There was, I am sure, no this kind of book that Timo intended to create, if he was creating a book at all. - Editor

Sadie Q. Romaani. 2011.

Kirjoitan tätä kipeän tietoisena siitä, mistä minua syytetään (tai ”epäillään”, kuten harhauttavasti sanotaan). Kafkan Oikeusjutun Josef K:hon verrattuna tilanteeni on siis parempi. Muistaakseni hänet tapettiin kuin koira eikä hän koskaan saanut tietää miksi. Ovat kai täsmälliset syytökset armeliaampia kuin täsmentämättömät. Vai lisääkö tieto tuskaa? Voisin lukea Oikeusjutun uudelleen tästä näkökulmasta, edellisestä lukukerrasta onkin aikaa jo pari vuosikymmentä.

Aikeita ja tunteita. Romaani. 2015.

Vanhustentalolta päin mies työntää pyörätuolia. Hän on juuri potkiskelemassa omenapuuta, jonka runko on haarautunut tyvestä viiteen osaan, kolme jäljellä, kituliaita, kuivakkaita, kaksi tynkää töröttää kuin reidet, joista jalat on sahattu poikki. Hän katsoo miestä ja pyörätuolia Tagen matalien orapihlaja-aitojen yli. Kyydissä kököttää huopaan kääräisty vanha nainen. Mies pysähtyy siihen, mistä vielä näkee. Hän katsoo liian pitkään. Mies yrittää naamalleen hymyä ja sanoo jotain. Omenoista, hän arvelee, ja myöntää. Se katsoo kummasti. Hymyksi tarkoitettu vääntyy lähelle inhotusta. Hän tarttuu toiseen tynkään, mustaan, se liikahtaa. Pyörätuolin pyörät ratisevat. Hän ei käänny katsomaan. Tynkä irtoaa, kun hän nykäisee. Mutua varisee nurmelle. Kolmen rungon keskellä ammottaa kolo. Hän työntää etusormen puun sisuksiin kuin haavaan. Puuaines on läpeensä lahoa. Nämä kolme runkoa kaatuvat, jos talvella sataa raskasta märkää lunta niin kuin muutama talvi sitten on satanut, lahoimmat puut ovat menneet silloin nurin.

Eturivin kirjailija. Romaani. 2015.

Oliko hänen tarkoituksensa murtaa se hauras fiktiivisyyden muuri, joka oli suojellut häntä ja hänen läheisiään hänen kirjoittaessaan romaaneja ja tietoteoksia oman elämänsä pohjalta? Tai jos ei tarkoitus, niin murtuisiko muuri sivutuotteena? Paljastaisiko hän itsensä kuvitteellisuuden huntujen takaa? Muuri ja huntu – hänen suojavarustuksensa olivat kovin eripariset, kovaa ja pehmeää, läpinäkymätöntä ja läpikuultavaa, jäykkää ja taipuisaa. Kiveä ja kangasta. Vangit suljettiin kiven sisään, hullut pantiin pakkopaitaan. Hänelle oli tullut tutuksi kumpikin eristämisen instituutio, vankila ja suljettu osasto.

     Hänen päätarkoituksenaan ei ainakaan ollut kertoa, miten ja mistä hänen elämänsä aineksista kirjat olivat syntyneet, vaan miten ne puhuttelivat häntä nyt luettuina niin kuin hän olisi kuin kuka tahansa lukija, joka viihtyi laatukirjallisuuden parissa. Toisaalta hän tiesi, ettei pääsisi taustaansa karkuun – vääjäämättä hänen kirjoittamansa sanat aukaisisivat hänessä muistoja ja mielleyhtymiä, joihin muut lukijat eivät pääsisi käsiksi.  Siksi hänen oli kerrottava niistä, lukijoidensa tähden.