Kirjailija Arto Leivolle huutavat tärkeimmät ihmiset

"Lapseni huutaa" vie sydämen paalupaikalle.

 

Ensin huusi exä, nyt huutaa lapsi. Sivistynyt arvaukseni on, että Arto Leivon uusi kirja ”Lapseni huutaa” (Mediapinta, 2018) rakentaa proosarunoista polkua trilogiaan. Runojen muoto ja sisällön henkinen maailma nimittäin osuvat yksiin Leivon aiemman kokoelman kanssa. ”Exäni huutaa!” (Sammakko, 2010) oli saanut inspiraatiota muun muassa Hal Sirowitzin runokokoelmasta ”Äiti sanoi” (Like, 1999; alkuteos ”Mother Said, 1996), joka sekin on kasvanut trilogiaksi, kun sanojiksi on päästetty myös terapeutti ja isä. Jos kerran Sirowitz, niin miksei Leivo.

 

Leivo kirjoittaa perheen iltatähden, Lyydian, isän näkökulmasta, joka on paitsi mielenmaisema myös hyvin ruumiillinen aistien valtakunta. Vanhenevan kropan riesat ovat runoissa mukana. Olohuoneen sohvan pehmeät tyynyt vetävät puoleensa, ja jo edellisestä huutokokoelmasta tuttu mieltymys television roskasarjojen katsomiseen mielihyvän tuottajana on päivän olennaista sisältöä.

 

Mutta tavan takaa pienen tyttären huuto vaatii irtautumaan töllöttämisen nautinnosta – milloin ulkoiluttamaan lelukoiraa huoneen ympäri, milloin rakentamaan majaa huivista. Tyypillisesti lapsen kanssa leikkiminen ja aivan perustason hoitaminen kääntyvät kummankin iloksi. Eikä runoissa jäädä tilanteen toteamisen eikä havaintojen tekemisen tasolle, vaan miehen mieli syvenee mietteisiin, minkä tuloksena on usein jotain oivalluksen kaltaista. Onneksi ei liian suurta. Leivo ei sorru sen enempää ylevyyteen kuin paatokseen. Hän pitäytyy terveessä kiltin miehen eetoksessa.

 

”Lapseni huutaa” on niin erityinen, että se on yleinen. Niinpä minäkin kahden tyttären isänä pääsin takaisin isyyden paalupaikalle. Olen monesti miettinyt, että kovin vähän olen muistellut tyttärieni lapsuutta. Leivon proosarunoja ahmiessani silmissäni oli kaksi kuvasarjaa. Ensin aukeni kirjan riveiltä Lyydian leikit, sitten yläviistosta muistojen kuvakavalkadi 80-luvun alkupuolelta ja 90-luvun loppupuolelta.

 

Kirjan lempeä itseironia toimii uskoakseni kaikenikäisten lasten vanhempien lukemana. Yhdelle avautuu muistojen kimara kaikkine kauheuksineen ja kauneuksineen, toiselle näyttäytyy alaston nykyhetki kirjallisesti tiivistettynä ja esteettisesti esitettynä. Todellisuuden taiteellinen muuntelu on yksi keino lisää olemisen sietämiseen.

 

Jään odottamaan, kuka huutaa seuraavaksi Arto Leivon tarkasta ja ymmärtäväisestä kynästä. Jos julkaisutahti pysyy samana, veikkaan että ”Teinini huutaa” 2020-luvun loppupuoliskolla.

 

Timo Montonen (12.4.2018)

 

"En ole vielä kehunut tarpeeksi Montosen kehuja Lapseni huutaa! kirjaan liittyen, mutta huomaa heti että hän on asiantuntija ja tietää jokaisen sanomansa lauseen merkityksen. Ei mennyt hukkaan kirjallisuudenopiskelut. Kummaltakaan."

 

Arto Leivo Facebookissa (8.5.2018)