Katariina Sourin kirjallinen tuotanto 1999-2012

TIMO MONTONEN: Katariina Souri, olet julkaissut seitsemän kirjaa, joista kuusi on romaaneja ja yksi omaelämäkerrallinen tekstikokoelma. Viisi ensimmäistä kirjaasi julkaisit aiemmalla nimelläsi Kata Kärkkäinen ja kaksi viimeisintä nykyisellä nimelläsi Katariina Souri. Luin tuotantosi viime kesänä ja pidin sitä varsin kiinnostavana.

 

Jos palataan ajassa esikoisteoksesi Minä ja Morrison syntyaikoihin (romaani ilmestyi 1999), niin et astunut aivan pystymetsästä kirjalliselle näyttämölle, vaan olit jo käsikirjoittanut muutamia tv-draamasarjoja, Samppanjaa ja vaahtokarkkia, Tähtilampun alla ja Tähtitehdas. Myös radiokuunnelman Pillerinpyörittäjä olit kirjoittanut.

 

Esikoisromaanisi Minä ja Morrison on vauhdikas nuoren itseään etsivän elämän kuvaus. Kertoisitko, miten tv-käsikirjoitustyöt valmensivat esikoisromaanin kirjoittamiseen, oliko se sinun kirjoittajakoulusi?

 

KATARIINA SOURI: Tavallaan, minähän en ole käynyt mitään virallista kirjoittajakoulutusta. Jenkeistä kyllä ostin hirveän määrän käsikirjoitusoppaita, minulla on niitä edelleen varmaan 30–40 kappaletta. Se, että lähdin käsikirjoittamaan, tapahtui ihan sattuman kautta.

 

Silloinen aviomieheni Johnny Lee Michaels sävelsi musiikkia draamasarjoihin, muun muassa Raija Orasen Puhtaat valkeat lakanat ja Ruusun aika olivat Johnnyn säveltämiä. Meillä pyöri kotona Raija Orasen käsikirjoituksia. Rupesin niitä kerran katselemaan, että ai näin käsikirjoituksia tehdään. Siihen aikaan 1990-luvun alussa ei ollut hirveästi kaupunkiin liittyviä sarjoja, oli maalaissarjoja, ajattelin että pitäisi tehdä jotain vetävämpää, minä voisin kokeilla.

 

Koko juttu lähti leikkimielisesti liikkeelle mutta vei heti mennessään. Sitten rupesin tekemään Samppanjaa ja vaahtokarkkeja. Sijoitin sen lehtimaailmaan, se oli ainoa, jonka tunsin julkisuuden kautta. Nämä käsikirjoitusoppaat olivat tietenkin jonkinlainen lähtökohta. Siinä tietysti oppi jotain dramaturgiasta, tarinan kuljettamisesta ja henkilöhahmojen rakentamisesta.

 

1998, kun oli jo kolme pitkää sarjaa käsikirjoittanut, tein muistaakseni Ilta-Sanomiin sinkkunaisen päiväkirjaa, ihan fiktiivistä salanimellä. Se oli askel romaanin kirjoittamisen suuntaan. Kun paljastettiin, kuka sen oli kirjoittanut, Silja Hiidenheimo Tammesta otti yhteyttä ja kysyi, olinko ajatellut romaanin kirjoittamista, kiinnostaisiko minua yrittää. En tiedä näkikö hän lahjakkuutta vai markkinaraon, mutta näki mitä näki, niin ajattelin että okei.

 

Minä ja Morrison oli alun perin elokuvakäsikirjoituksen muodossa, ja ajattelin että tämä olisi sellainen aihe, josta voisin alkaa rakentaa ensimmäistä romaaniani. Se oli toki äärimmäisen haasteellista, kun en ollut koskaan ollut mikään ahkera lukija, nyt tietysti luen enemmän. Minulla oli tietysti aivan loistava kustannustoimittaja, Silja Hiidenheimo on yksi Suomen parhaita ja hänen tuellaan ja kannustuksellaan siitä sitten romaani syntyi.

 

Tv-sarjojen kirjoittaminen on saattanut osittain vaikeuttaakin romaanikirjailijan työtä, olen ehkä ollut kiinni määrätyssä rakenteessa. Tuntuu, että mitä enemmän kirjoittaa, sitä enemmän uskaltaa lähteä irti ”peruskaavasta”.

 

TM: Ajattelitko tuolloin, että sinusta tulee isona kirjailija?

 

KS: En silloin miettinyt sitä uraliikkeenä, mietin vaan että täähän on tosi jännittävää. Mutta heti kun Minä ja Morrison valmistui tajusin, että nyt minut on koukutettu johonkin mukaan. Romaanin kirjoittaminen oli henkilökohtainen prosessi.

 

TM: Entä esikoisromaanin jälkeen? Minkälaista oli kirjoittaa toista romaania? Romaani Vangitse minun vapaaksi, jossa on näkyvissä kirjallista kunnianhimoa, ilmestyi kahden vuoden kuluttua esikoisesta, vuonna 2001. Minkälaisia paineita koit toista kirjaa kirjoittaessasi? Syntyikö romaani helposti vai jouduitko kamppailemaan vaikeuksien kanssa?

 

KS: Reippain mielin lähdin kirjoittamaan. Huomasin sen kyllä hankalaksi. Pidän sitä heikoimpana kirjanani. Sitä editoitiin hirveästi. Siinä kustannustoimittajan käsi näkyy enemmän kuin yhdessäkään muussa kirjassasi. Se lyheni toimitusprosessissa. Se olisi vaatinut vähän enemmän aikaa. Jouduin päästämään sen vähän keskeneräisenä käsistäni. Siitä olisi voinut tehdä paremman.

 

TM: Miten tämä kirja otettiin vastaan?

 

KS: Se meni vähän niin kuin ohi. Se otettiin selkeästi välityönä. Hesari ei tainnut kirjoittaa siitä kritiikkiä ollenkaan.

 

TM: Kolmas kirjasi Tulikärpäsiä (2004) ei ole romaani vaan omaelämäkerrallinen, tunnustuksellinen teos, joka valottaa, analysoi ja tulkitsee Kata Kärkkäinen -nimisen naisen elämää kiinnostavasti. Sanoit tuossa aulassa tänne tullessasi, että kirjassa on myös fiktionaalista etäännyttämistä. Teos on tärkeä tuotantosi ymmärtämisen kannalta, sillä monia teemoja, joita kirjassa käsittelet, tuot tarkasteluun myös romaaneissasi, toki fiktion keinoin. Mitä Tulikärpäsiä merkitsee sinulle tuotantosi osana, mitä se merkitsi kirjoittaessasi sitä ja mitä se merkitsee nyt?

 

KS: Se on kirja, josta en ole antanut ikinä yhtään haastattelua, juuri sen takia, että se on minun omasta elämästä ja se ei ole täysin faktaa kaikki. Olen suojannut itseäni ja joitain läheisiäni ja tehnyt muutoksia. Se ei ole mikään lehtien kansijuttukirja eikä se ole mikään paljastuskirja.

 

Kirja kertoo seitsemän vuoden psykoanalyyttisesta psykoterapiaprosessista. Sekin on aikamoinen kirjailijakoulutus, mikä näkyy työssäni siinä miten rakennan henkilöhahmoja, kyllähän minä aina lapsuuden kokemusten kautta olen terapian jälkeen kaikki henkilöni muokannut ja kehitellyt. Vaikkei rakennelma pohjalla toivottavasti näy lukijalle, minulle on selvää, miksi henkilöt käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät.

 

Tulikärpäsiä oli kuvaus terapiasta, pitkästä terapiasta, ja se on muutenkin maailmaa pohdiskeleva ja omaa itseä pohdiskeleva teos. Jotkut lukijat olivat ehkä pettyneitä, kun he odottivat paljastuksia ja hyviä juoruja, niitä siinä ei ole.

 

Mutta tämä on kirja, josta ole saanut eniten palautetta. Edelleen tulee palautetta ihmisiltä, jotka ovat kriisissä itsensä kanssa.

 

Minulla oli paha paniikkihäiriö ja ahdistuneisuushäiriö, mitä kaikkea minulla diagnosoitiin, varmaan nämä ovat olleet yhtenä syynä siihen miksi olen tuotteliaasti ja sinnikkäästi kirjoja kirjoittanut. Varmaan sinäkin olet huomannut, että kirjoissani on yhteisenä teemana omien pelkojen kohtaaminen. Parin viimeisen kirjan kohdalla olen ajatellut, että en halua kirjoittaa naista, joka on hulluuden partaalla, ja nyt minulla on jo kaksi naista hulluuden partaalla uusimmassa romaanissa jota kirjoitan. Se on minun teema, josta varmaan kirjoitan niin kauan kuin kirjoitan. Tulikärpäsistä avautuu tämä puoli.

 

TM: Muistatko, että koitko tämän kirjan kirjoittamisen jotenkin puhdistavana kokemuksena?

 

KS: Koin sen itselleni tärkeänä ja koin sen myös hirveän kiusallisena, että se oli ihmisten luettavana, on se sen verran henkilökohtainen kirja. Joissain asioissa olen yksityisyydestä tiukka ja tarkka, vaikka ei aina ulospäin siltä näytä, kun katsoo lehtiotsikoita. Se on ollut vaikea kirja, siitä on ollut vaikea puhua. Mutta on ollut hyvä, että sen tein, koska siitä on selkeästi ollut ihmisille tukea.

 

TM: Niin, voi olla lukijalle puhdistava kokemus, kun joku laittaa itsensä alttiiksi ja siihen voi eläytyä ja samaistua.

 

KS: Ainoa syy, miksi olen jossain määrin katunut tätä kirjaa, on se, että käydessäni oikeutta yksityisyyden suojasta tällaiset tunnustukselliset omaan elämään perustuvat avautumiset johtavat siihen, että seksielämästä saa kirjoittaa lehtien palstoilla, koska on puhunut terapiakokemuksista.  Vaikka yksityisyyden avaamisen on halunnut tehdä jonkinlaisena vertaiskokemuksena ja yrittänyt tehdä terapiaa helpommin lähestyttäväksi!

 

TM: Kaksi vuotta Tulikärpäsiä-teoksen jälkeen, 2006, ilmestyi neljäs teoksesi Jumalasta seuraava. Se kertoo naisen suhteesta narsistisen miehen kanssa.  Kerronta on vetävää ja kertomuksessa on jännitystä niin, että oikein odottaa loppuratkaisua. Hyvä voittaa pahan. Kiinnostavaa on kertojan ja päähenkilön (protagonistin) Kiian eli Patrician elämän vähittäinen kuoriminen auki nykyisyyden ja menneen tasolla, niin että aikuisen käyttäytyminen motivoituu lapsuuden kokemuksilla. Vaikka tarina etenee koko ajan aikuisuuden nykyhetkessä, myös lapsuus ja nuoruus ovat koko ajan elävästi läsnä. Miespäähenkilö (antagonisti) on pahuudessaan ja viehättävyydessään yhtä ärsyttävä kuin kiinnostavakin. Pahan uhka leijailee tarinassa moneen otteeseen tehokkaasti. Lukijana olin aidosti huolissani päähenkilöstä ja hänen pienestä tyttärestään.

 

Katsotko, että tästä teoksesta alkoi uudenlainen kausi tuotannossasi? Miten luonnehtisit Jumalasta seuraavan kirjoittamista?

 

KS: Jumalasta seuraava on psykologisin kirjani ja siinä ehkä näkyy pitkä psykoterapiaprosessi, miten sitä on rakennettu. Se kuvaa selkeästi narsismia. Koin että siinä aika hyvin onnistuin ainakin lukijapalautteen perusteella. Se oli suhteellisen realistinen teos. Toki oli paljon lähipiirin ihmisiä, ja myös narsismia löytää itsestään.

Näkemykseni narsismista on ehkä vähän toinen kuin yleensä ajatellaan, psykopatia ja narsismi usein sotketaan keskenään. Psykopaatit ovat aina lähtökohtaisesti narsisteja, mutta kaikki narsistit eivät ole psykopaatteja. Minua aina häiritsi, että narsismista puhuttiin täytenä tunnekylmyytenä, mikä mielestäni on psykopatian piirre.

 

Uskoisin itse, että tunteita on liikaa eikä niin että ei olisi mitään tunteita, vaan niitä on niin paljon ja ne ovat niin vaikeasti käsiteltävissä, ne on tungettu niin syvälle, että näyttää ulospäin, että mitään tunteita ei ole. Tästä lähtökohdasta lähdin narsismia käsittelemään. Ja se myös oikeuttaa loppuratkaisun, josta jotkut narsismin uhrit ovat olleet vihaisia, kun jätän auki, voiko narsisti muuttua. Mutta tämä oli minun näkemykseni narsismista.

 

TM: Erosiko työskentely aiemmasta?

 

KS: Se oli ensin elokuvakäsikirjoitus. Siitä varmaan johtuu romaanin vetävä juoni ja rakenne.

 

TM: Viides kirjasi on kiehtova romaanin Kahdeksas huone vuodelta 2008. Se on puoliksi historiallinen romaani. Erityisesti pidin historiallisen tarinatason ja nykyhetken tason taidokkaista saumakohdista, joissa eri tasoja yhdistävän virkkeen saattoi lukea osana kumpaakin tasoa ja tarinaa.

 

Romaani onnistuu pitämään mielenkiinnon yllä molemmissa tarinalinjoissa, niin historiallisessa kuin nykyhetkessä etenevässä. Lukiessani mieleeni palautui, että olen joskus ollut kouluttamassa keskeisessä tapahtumapaikassa, tavallaan yhdessä romaanin "henkilöistä", Tuusulan Rantatiellä Onnela-huvilassa, jossa runoilija Eino Leino oli majaillut. Vai onkohan tämä muisto romaanisi improvisoimaa kuvittelua… Katariina Souri, onko Onnela oikeasti olemassa vai onko se mielikuvituksesi luomus?

 

KS: Onnela on olemassa Tuusulan Rantatiellä. Ja jopa tämän kirjan menneen tason henkilö Johanna Sofia Björklund ja hänen puolisonsa, joka oli huomattavasti Johannaa vanhempi, Paul Nikolajevitsh Shabelski, vanha venäläinen emigrantti, aatelinen, olivat olemassa. He tulivat Suomeen 1900-luvun vaihteessa tai 1900-luvun alussa, ja elivät hyvin ylellistä elämää.

 

Sitten rahat loppuivat ja he alkoivat pitää tämmöistä hoitokotia, ja siellä kävivät Leino ja monet muut Tuusulan Rantatien asukkaat ja taiteilijat. Se oli kauhean kiinnostava tarina. Sekin siinä on totta, että Sofia Björklund lopulta kaiketi tappoi itsensä myrkyttämällä, hän sekosi. Hänelle tuli suhde nuoreen kirjailijaan Unto Karriin.

 

Unto Karri on tästä kirjoittanut oman versionsa. Romaanissani on Karri Laakso. Minä olen ilman vastuuntuntoa käyttänyt tosielämän kuvioita ja vääntänyt niitä oman mieleni mukaan, mikä tuntui vähän hurjalta. Ajattelin, että saako kirjailija tehdä näin, nämä ihmiset ovat kuolleet ja toki nimiä olen muutellut, mutta kyllä minä otin täyden vapauden ja tulkitsin hänen elämäänsä – siitä ei hirveästi löytynyt tietoa, mutta sen varassa mitä löysin. Sitten siinä on myös nykypäivän tarinataso, aika monessa romaanissani on näköjään nykypäivän ja menneen rinnakkain kuljettaminen.

 

Tämä oli hirveän kiinnostava kirja kertoa. Tässä lähdin ensimmäisen kerran paranormaalin puolelle, ei se nyt ihan poltergaistia ole, mutta kyllä siellä talossa jo vähän kummittelee. Astrologiaa käytetään yhtenä rakenteen elementtinä, että kahdeksas huone on astrologian kuoleman huone. Jotkut olivat vähän allergisia astrologialle. Mutta siinä tapahtui siirtyminen vähän pois reaalimaailmasta.

 

TM: Mistä löysit tuon historiallisen tarinan?

 

KS: Olin Onnelassa joskus kauan sitten taidenäyttelyssä ja otin pienen lapun, jossa oli Onnelan historiaa ja tarina tästä ruhtinaasta. Ja sitten itse talo, Onnela, lumosi minut. Se oli vähän surullisen näköinen valkoinen puutalo järven rannalla, se lumosi minut täysin.

 

Yksi syy, että menin historiaan, oli isosetäni Aarne Souri, joka kolme vuotta sitten kuoli melkein 103-vuotiaana. Hänen kanssaan puhuimme paljon historiaa. Vierailin hänen luonaan usein. Hän sai minut ymmärtämään historian tärkeyden, miten nykypäivää ei voi ymmärtää ilman historiaa. Ja niin minä uskalsin lähteä tälle tielle.

 

TM: Kuudes kirjasi ja viides romaanisi Pillerinpyörittäjä vuodelta 2010 on aika haastavaa luettavaa. Tarinoita kuljetellaan eteenpäin eri paikoissa ja ajoissa. Keskeiset henkilöt eivät kohtaa fyysisesti tässä ajassa. Tapahtumien ja kohtaloiden kuvio rakentuu paitsi juonenkuljetuksella, tapahtumain kuvauksella, myös erään kirjan tekstiä siteeraamalla ja referoimalla, jolloin syntyi tarinaa tarinan sisään. Teemoina pyöritellään kuolemaa ja "ikuista elämää" esimerkiksi uudelleensyntymisen ja palsamoinnin avulla. Tämä romaani jatkaa siihen suuntaan, johon otettiin askel edellisessä romaanissa (Kahdeksas huone), se etenee siis myyttiseen, yliluonnolliseen suuntaan, pois rationaalisista selityksistä.

Tapahtuiko ajattelussasi muutoksia noihin aikoihin?

 

KS: Kirjan synnyn taustalla oli omakohtainen kokemus. Amerikkalainen mies 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa kirjoitti minulle monia kirjeitä ja lähetti minulle lahjoja. Hän oli kiinnostunut sakroista ja energiakentistä ja oli kirjoittanut kirjan. Hän kirjoitti että saa minun kauttani energiaa, hänellä oli kuvani pöydällään. Hän suhtautui minulle hirveän kunnioittavasti, sain joulu- ja syntymäpäivälahjoja ja hienoja kirjeitä, mutta hän ei koskaan halunnut tavata minua.

 

Sitten yhtenä päivänä 1993 lähettifirma toi minulle paketin, jossa oli kirje hänen lakimieheltään ja häneltä itseltään. Hän oli yllättäen kuollut, ja oli määrännyt testamentissaan, että minulle piti toimittaa ohessa kirje ja lahja. Siinä oli teetetty kämmenen kokoinen kultainen – siinä oli kultaa, valkokultaa, korallia ja lapis lasuulia – skarabee-amuletti, pillerinpyörittäjä, egyptiläinen ikuisen elämän symboli ja auringon kiertokulun symboli.

 

Kirjeessään hän kertoi, että jos saat tämän kirjeen, hän on siirtynyt ajasta iäisyyteen, että emme ehkä tapaa tässä elämässä, mutta ehkä seuraavassa, ja hän haluaa nyt kertoa, että olimme tavanneet neljä tuhatta vuotta sitten Egyptissä. Sitten olikin aika Sinuhe-tarinaa. Olihan se absurdia, mutta tämä juttu jäi pyörimään mieleeni. Minua harmitti, että ikinä en ollut hänelle vastannut.

 

Sitten tuli se päivä, että ajattelin että nyt on tämän tarinan aika. Se kirja on aika far out, siinä on aikajänne neljä tuhatta vuotta. Se paketoitiin tammessa vaaleanpunaiseen romanttiseen kanteen, ja sitten kun ollaan jälleensyntymisessä ja ikuisessa rakkaudessa, moni ehkä tarttui kirjaan ja ajatteli että se on romanttista lukemistoa, mutta ei se ole ihan sitä. Tämä kirja on jakanut mielipiteitä voimakkaasti, jotkut ovat pitäneet siitä mutta jotkut eivät ymmärtäneet ollenkaan. Minulle oli tärkeää kirjoittaa tämä kirja.

 

TM: Vuonna 2012 ilmestyi tähän mennessä viimeisin kirjasi, romaani Polku, joka liikkuu niin nykyisyydessä kuin menneessä. Päähenkilö Auran äidin, Violan, tarinaa keritään auki.  Avainasemassa on äidin ystävätär Raili, jolla on omat salaisuutensa paljastettavana. Kirjoitat taitavasti eri henkilöiden näkökulmista heidän elämysmaailmaansa ja maailmankuvaansa asettautuen.

 

Kertoisitko, minkälaista taustatyötä ja tiedonhankintaa teit tätä romaania kirjoittaessasi? Romaanissahan on varsin erilaisia miljöitä, ympäristöjä, jotka ovat tärkeässä osassa tarinaa. Ollaan muun muassa Oulunkylässä.

 

 

Joo, Oulunkylän taiteilijatalo, tätä rakennusta ei ole enää. Kirjoitin 1970-lukuun liittyen jatkotarinan siitä, taisi olla Me naiset -lehteen. Henkilöt olivat täysin fiktiota, taiteilijatalo ja sen purkaminen ja sen kohtalo olivat faktaa. Minua jäi mietityttämään tarinan päähenkilöt Viola ja Raili. Halusin jatkaa, ajattelin että laajennan sen romaaniksi. Tammessa kustannuspäällikkö Hannu Harju ei ollut varma, oliko siinä tarpeeksi eväitä romaaniksi. Rupesin miettimän, että jos teen taas nykypäivän tason, Violan tyttären näkökulman kautta, ja sitten homma rupesi toimimaan.

 

Romaanissa on minulle tärkeät teemat, eläinten suojelu, vanhojen rakennusten suojelu ja julkkisten suojelu. Se on ensimmäinen kirja, jossa käsittelen julkisuutta, ja varmaan se vaati paljon aikaa ja etäisyyttä. Olen asunut Sipoossa ja olen saanut etäisyyttä raastavaan pintajulkisuuteen.

 

TM: Ja koirat ovat tärkeitä.

 

KS: Se on tavallaan minun elämästäni. Minulla on kaksi dobermannia ja kirjassa on koira, dobermanni.

 

Mutta kirjassa oleva nykypäivän kartano, perintökartano, johon Aura, julkisuuden henkilö, vetäytyy, on ihan fiktiivinen. Siinä tapahtui sellainen hassu juttu, että heti kun kartanomiljöö tuli mukaan, kirja lähti menemään gotiikkaan. Kirjallisuudenlajina gotiikka on minulle ihan ventovieras, en ole lukenut mitään sen lajityypin kirjoja, mutta Hannu Harju sanoi, että tämähän on ihan gotiikkaa oppikirjamaisesti. Siellä oli kaikki elementit, ne tulivat aivan automaattisesti: ollaan yksin kartanossa, metsässä tulee kaikenlaisia satuolentoja. Ja sinne tuli myös myyttisiä elementtejä ja mystiikkaa.

 

Kirja sai kauhean ristiriitaisen vastaanoton. Joidenkin mielestä se on paras kirjani, joidenkin mielestä se on aivan liian rönsyilevä, liikaa sitä ja liikaa tätä. Siinä on isoja teemoja, mutta mielestäni ne tukevat toisiaan. Olisihan sitä voinut vielä tiivistää.

Tämän kirjan kohdalla tuli kritiikkiä koukeroisesta lauseesta. En vaan osa aina pistää lausetta hirveän yksinkertaiseksi, palastella sitä niin mahdollisimman tiukaksi kuin lauseen voisi palastella. Minun mielestäni pitää saada myös rönsyillä, kuvataiteilijanakin rönsyilen ihan hirveästi. En näe ehdotonta tarvetta mielettömään tiivistämiseen ja pelkistämiseen. On kirjailijoita, jotka tekevät sen hyvin, minä kirjoitan vähän toisella tyylillä.

 

TM: Kun ajattelet kirjailijantietäsi kokonaisuutena, miten luonnehtisit sitä – matkahan on vielä ihan kesken?

 

KS: Selkeästi viimeisin julkaistu romaani, Polku, on jonkin polun päätepiste. Minä en enää tiennyt, mitä kirjoittaisin. Nyt olin käsitellyt elämääni liittyvät teemat, vaikka kirjat ovat tietysti fiktiivisiä. Tuntui että olen tyhjentänyt pankin, en löydä enää aihetta enkä teemaa.

 

Keskityin kuvataiteeseen, perustin liikkeen. Siellä nyt kirjoitan hulluna trilogiaa! Oli hirveän vapauttavaa tajuta, että nyt minulla on vapaus kirjoittaa ihan mitä haluan.

Seitsemän kirjan matkan varrella en näe mitään hirveän selkeätä, ehkä siellä on se muutos paranormaaliin suuntaan.

 

TM: Mikä on ollut kirjailijan urassa vaikeinta, mikä nautinnollisinta?

 

KS: Vaikeinta on taloudellinen epävarmuus. En millään elä kirjoja kirjoittamalla. Lukijamäärä ei ole kauhean suuri. Kirjamyynti on keskimääräistä. Kirjoja lainataan ja luetaan kyllä, mutta ei osteta niin paljon. Kärsin edelleen sellaisesta uskottavuusongelmasta, että kirjojani ei osteta mutta lainataan kyllä. Monet kirjailijakollegat, jotka myyvät paljon enemmän kuin minä, saavat vähemmän Sanasto-korvauksia. Apurahojen saanti on vaikeaa. Välillä kustannan kuvataiteella kirjoittamista, välillä kirjoittamisella kuvataidetta. Molemmat ovat epävarmoja tulonlähteitä. Olisi ollut hyvä joskus saada puolivuotinen apuraha, jolloin olisi voinut keskittyä kirjoittamiseen.

 

TM: Minkälainen on suhteesi kustantajaan, olet Tammessa edelleen?

 

KS: Olen ollut Tammessa koko urani. Aviomiehet ovat vaihtuneet, kustantaja ei. Jossain asiassa elämässäni on pysyvyyttä. Tokin minulla ovat vaihtuneet kustannuspäälliköt ja kustannustoimittajat, aloitin Silja Hiidenheimon kanssa, sitten tuli Irina Björkman, hän opetti minulle paljon, kun katsoin hänen punakynämerkintöjään, ja nyt on Petra Mausonen. Polussa oli Hannu Harju, kustannuspäällikkö, ainoana kustannustoimittaja.

 

Kustantaja ehkä ajattelee, että Kata saa julkisuutta muutenkin. Mutta ongelmana on, että haastatteluissa puhutaan aina aivan muista asioista. Kustantajan pitäisi ainakin joskus katsoa, että nyt on sellainen kirja, että kustantaja seisoo jonkun kirjan takana.

 

TM: Onko suhdetta lukijoihin? Tuleeko palautetta?

 

KS: Joo, tulee, ja nykyään on Facebook, ja ihmisiä tapaa eri paikoissa. Ihmiset tietysti näkevät ja lukevat kirjoja hirveään eri tavalla. En käytä esilukijoita, tykkään työskennellä kustannustoimittajan kanssa kahdestaan.

 

TM: Mikä on suhteesi kritiikki-instituutioon?

 

KS: Kyllähän kritiikkejä aina odottaa, kauhuissaan useimmiten. En menetä yöuniani kritiikkien takia. Kritiikkejä on tullut laidasta laitaan, muutama ylistävä ja monta teilaavaa. Kriitikot eivät aina ymmärrä kirjan keskeistä sisältöä. Tuntuu turhauttavalta ottaa vastaan sellaista kiritiikkiä, jossa ei ymmärretä teosta ollenkaan. Joillakin kriitikoilla on tietynlainen ennakkoasenne, joka näkyy kaikessa. Kritiikki saattaa olla kirjan tekijää nolaava. On ollut paljon kritiikkejä, jotka eivät ole kehuvia mutta ovat hyödyllisiä. Kritiikkiä tulee täysin laidasta laitaan. Semmoinen kiritiikki on kauhean loukkaavaa, missä kyseenalaistetaan tekemisen intohimoa, että kyseenalaistetaan tekemiseen vilpittömyys.

 

TM: Entä suhteesi alan ammattijärjestöön Suomen Kirjailijaliittoon? Et muistaakseni heti päässyt jäseneksi.

 

KS: Olin julkaissut kolme romaania ja sen yhden kirjoituskokoelman, ja ajattelin, että pitäisikö hakea, kun olin kuullut että jäsenenä saa helpommin apurahoja. En kuitenkaan päässyt kolmen kirjan jälkeen. Vedin herneen nenään. Yhdessä haastattelussa puhuin, mistä lähtökohdista voi syntyä kirjailija. Siitä Hesari nappasi aiheen ja tutki asiaa. Kävi ilmi, ettei jäsenten valinnasta vastaavat olleet edes lukeneet kirjojani. Sitten tuli mutkan kautta viesti, toiselta kirjailijalta, että nyt ei ole esteitä jäsenyydelle. Olen saanut liitolta kaksi pientä apurahaa, on hienoa että pääsin jäseneksi.

 

Koen, että minun roolini on olla kyseenalaistaja. Varsinkin kirjallisuudessa pitää olla moniäänisyyttä.

 

TM: Kiitoksia haastattelusta, Katariina Souri!

 

Timo Montonen haastatteli Katariina Souria 22.1.2014 Palmenian kirjoittajakoulutuksen järjestämässä Miten minusta tuli kirjailija -tilaisuudessa, jonka aloitti kulttuuriantropologi, FM Pirjo Rautiainen kertomalla tekemänsä selvityksen pohjalta, miten esikoiskirjailija kasvaa kirjailijan ammattiin.